Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (ensimmäinen osa, luku 2.)

2.

Kullervo Valto oli vanhanaikainen mies. Pukeutumistyyli oli 50–60-lukulaista. Hänen pöydällään oleva tietokonekin oli vanha, mutta habitusta tuoreempi; se oli lähinnä rekvisiittaa, tuomassa uskottavuutta. Vaikka vanha kuvaputkinäyttö veikin yli kolmanneksen pöydän pinta-alasta, se toimi edelleen, kuten myös kone, joka hurisi pöydän alla. Lähinnä Valto pelasi koneella Space Invadersia ja varsinaiset keissit hän piti arkistokaapissaan paperisena. Hänen maailmankuvansa oli mekaaninen, ei digitaalinen. Totta kai Valto kirjoitti tiedot asiakkaista ensiksi tietokoneellaan ja tulosti sitten, mutta mitään arkistointiohjelmaa niin vanhaan koneeseen tuskin olisi saanut. Sitä ei ollut kytketty edes nettiin, kuten nykyään lähes kaikki sähkölaitteet hammasharjaa myöten.  

    Nykyään ei olla enää kaukana siitä, että aikuisten käyttämät älylaitteet perustaisivat netissä uskonnon tai kultin, joka sallisi avioitumisen lelujen kanssa. Tai jos sosiaaliseen mediaan ilmestyisi kuvia, jossa rosteririntainen jääkaappipakastin poseeraisi kyseenalaisissa asennoissa Barbie-nuken kanssa, niin tuskin sitä siitä näin liberaaleina aikoina romutettaisiin.

    Valto ei luottanut nykyisiin sähkölaitteisiin eikä nettiin, hän luotti vanhaan kunnon jalkatyöhön.

    Kun Valto oli tekemässä lähtöä kukkakauppaan, ovelle koputettiin. Hän jähmettyi paikalleen ja hamusi pippurisumutetta vyöltään. Ovi aukesi narahtaen ja sisään kurkisti poikkeuksellisen kaunis nainen. Kun nainen harppoi huoneeseen, hän näytti olevan pelkkää säärtä. Kurveja nuoli tiukka punainen asu, joka loppui juuri vesirajan alapuolelle. Valton kanootti karahti rantaan ja hän oli pudota tuhdolta. Kun nainen liikahti hieman, hänen korkeakorkoiset kenkänsä työnsivät lantiota eteenpäin, mikä antoi lupauksen seksistä, mutta mitä yksikään normaalilla suomalaisella itsetunnolla varustettu mies ei tohtisi lunastaa. Olemuksen kruunasi kaulassa roikkuva riipus, jossa oli kuva sudesta. Naiseen verrattuna Valto näytti lähinnä eksyneeltä porsaalta.

    Nainen oli ulkoisilta avuiltaan kuin keski-ikäisen miehen suunnittelema muovinen nukke, jollaiset kuulemma luovat vääristyneen kuvan naisista ja aiheuttavat tarpeettomia ulkonäköpaineita niille, joiden vartaloa mukailleilla nukeilla – jos sellaisia tehtäisiin – ei leikkisi kukaan. Paitsi ehkä feministit. Mutta Valtolla ei ollut rosteria rinnassa. Sitä löytyi kuitenkin hänen avaimenperästään, jossa luki Ford. Se tuskin riittäisi.

-          Oletteko te Kullervo Valto? nainen kysyi. Valto säntäsi pystyyn ja kätteli hätäisesti naista.

Hän otti nurkasta tuolin ja tarjosi sitä naiselle.

-          Ky-ky-kyllä minä olen, sai Valto vaivoin sanottua. Hän oli jännitysänkyttäjä.

-          Minun nimeni on Danja. Minun siskoni on kadonnut, nainen sanoi. Toinen katoamiskeissi

samana päivänä, Valto ihmetteli. Ovatko poliisit lakossa?

-          Oletteko kertonut asiasta poliisille? Valto kohteliaasti kysyi.

-          En, ei poliiseja tähän voi sotkea. Vasta siinä vaiheessa Valto huomasi, että nainen puhui

suomea murtaen kuin ulkomaalainen. Nainen mursi niin vähän, ettei Valto osannut sanoa mistä nainen oli kotoisin. Paremmin hän naisen puheesta sai selvän kuin savolaisten jahkailusta. Joitakin vuosia sitten eräs keissi oli vienyt hänet Kuopioon, Savon sydämeen. Kuopion torilla eli Mualiman navalla jonkun kojun edessä hän oli näyttänyt asiakkaan kadonneen aviomiehen kuvaa ja molotus oli alkanut heti. Ennen kun hän oli ehtinyt tajuta, mitä mies oli sanonut, hänellä oli kainalossaan kalakukko ja lompakossa kolmen kympin lovi. Sanaakaan hän ei ollut ymmärtänyt tai vaihtanut.

    Savolaiset ovat kyllä ovelia, niiden eväskin on amfibi.

-          Minulla on nyt kiire. Voitteko tulla viikon päästä uudestaan?

-          Mutta minun siskoni… Nainen laittoi pöydälle kuvan, jossa kaunis nuori tyttö seisoi

Kirjastosillalla. Kuvan takana oli nimi Donieta. Valto katsoi kuvaa neuvottomana. Hänellä ei yksinkertaisesti riittäisi aikaa etsiä molempia ja Keppostelijoiden luottamusta ei kannattaisi pettää. Hänen kävi kuitenkin kaunotarta sääliksi.

-          Missä ja koska siskosi on viimeksi nähty? Valto kysyi.

-          Keskiaikaisilla markkinoilla kaksi viikkoa sitten. Yhtäkkiä hän vain katosi.

Nainen ojensi ryppyisiä seteleitä kohti Valtoa, mutta tämä työnsi setelit takaisin.

-          Pro bono, Valto vastasi.

    Hän ei voinut ottaa rahaa, koska luuli, ettei tule tyttöä koskaan löytämään. Siinä hän oli kuitenkin väärässä. Valto työnsi tytön kuvan farkkurotsinsa povitaskuun Pikku-Kostin seuraksi. Olen pahoillani, mutta minun on nyt mentävä. Kirjoittakaa nimenne ja yhteistietonne tähän lomakkeeseen, niin palaan asiaan.

    Nainen kirjoitti. Jostain syystä Valto tallensi naisen numeron nokialaiseensa ja laittoi paperin pöytälaatikkoon. Hän katsahti naista ja viittoi ovelle päin. Toisella kädellä hän avasi toimistonsa oven naiselle ja meni ulos hänen perässään. Valton etukumarassa kävelyssä oli jotain gorillamaista, vaikka kokonsa puolesta hän oli vain kuivan kesän apina verrattuna Setään ja Iso-Kostiin. Valto suoristi ryhtiään ja muistutti hetken aikaa homo sapiensia. Hän tarjosi kaunottarelle kyydin keskustaan vuosimallia 1971 olevalla mattamustalla Mustangillaan, joka oli hänen silmäteränsä, aurinkonsa. Valton asiat pyörivät luontevasti amerikkalaisen polttomoottorin ympärillä. Se oli mekaaninen, ei digitaalinen. Ja kuten sanottu, Valto luotti vanhaan kunnon jalkatyöhön – hän antoi hevosen, jonka kaura oli yhdeksänkymmentäyhdeksän oktaanista, tehdä sen.   

    Danja hyppäsi kyydistä linja-autoaseman edessä olevalla bussipysäkillä. Valto katsoi hetken hänen peräänsä ja huokaisi syvään. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavaksi ja asfalttipreeria kutsui. Silmänräpäyksessä minigorillasta sukeutui sheriffi, joka tarttui tiukasti Mustangin harjaksista kiinni. Humma kiidätti hänet ylös Aninkaistenmäkeä ja Puutorin nurkalta Maariankadulle. Booktori-tapahtuma oli vetänyt Puutorin täyteen veteliä bluesin ystäviä ja vielä vetelämpiä bibliofiilejä. Valto katsoi hippien hääräämistä ja pudisteli päätään.

-          Menisivät vätykset töihin! Valto sanoi ääneen, mutta sen kuuli vain konsolin päällä

lanteitaan keikuttava vieteri-Elvis. Valto iski kuninkaalle silmää ja pysähtyi liikennevaloihin Puutorin Hesburgerin kulmalle. Samassa joku hamppi löi kätensä Mussen konepelille ja huusi.

-          Loppu on lähellä! Ne tulevat! Loppu on lähellä!

Valto polkaisi pedaalia ja 351 kuutiotuuman Cobra Jetin jyly föönäsi hampin hiuskuontalon catwalkille sopivaksi. Hamppi lähti huojumaan kohti Osuuspankin kulmaa ja kompastui katukiveykseen. Hän ei pääsisi tänä eikä ehkä vielä ensi vuonnakaan Milanoon Haluatko supermalliksi -loppukilpailuun. Valot vaihtuivat vihreäksi ja Mustang haukkasi asfalttia. Kolmesataaviisikymmentä kuumaveristä hevosta lähti laukkaamaan pitkin Maariankatua.

    Valto saattoi näyttää pelokkaalta hiireltä toimistossaan varsinkin, jos häntä kovistelemaan tulee kaksi Volvo BM Valmetin takarenkaan kokoista moottoripyöräharrastajaa, mutta autossaan hän oli heti kuninkaasta seuraava. Taidemuseonmäen liikennevaloissa hän laittoi vilkun oikealle ja cd:n pesään. 

”We're caught in a trap
I can't walk out
Because I love you too much baby…”

Valto otti aurinkosuojan päältä Ray-Banit ja laittoi ne päähänsä. Dekkari lauloi mukana. Hän oli kuninkaan kelkassa.

”Why can't you see
What you're doing to me
When you don't believe a word I say?”

    Humalistonkadulla Valto parkkeerasi R-kioskin eteen ja katsoi itseään taustapeilistä. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä, mutta millä verukkeella hän menisi ostamaan kukkia? Ostavathan miehet joka päivä kukkia naisilleen, mitä ihmeellistä siinä on, Valto pohdiskeli. Hän kaivoi farkkujensa etutaskusta Jenkin ja työnsi kaksi purkkatyynyä suuhunsa. Hän vilkaisi vielä purukumin jäystämistä taustapeilistä.

-          Perfect! hän totesi. Juuri kun hän oli nousemassa autosta, räjähti. Kun savu hälveni,

Valto huomasi, että Mach 1 oli saanut hieman erikoisen keulakoristeen. Konepellillä sulassa sovussa makasi petunia ja karvainen käsi, irtomallia.

-          Mitä helvettiä! Valto sai sanotuksi, kun nousi autosta. Ihmiset säntäilivät sinne tänne,

mutta Valto tiesi, ettei enää olisi mitään pelättävää. Noin neljännesvuosisata sitten Valto oli ollut muukalaislegioonassa ja tällaiset tapahtumat olivat olleet arkipäivää. Ei hän enää mikään tappaja ollut, mutta ei myöskään hätkähtänyt pienistä. Luultavasti juuri pommintekokäsi makasi siinä kämmenpuoli alaspäin, nimetön ja pikkurilli kadonneena. Valto oli kuullut kolmen sormen tervehdyksestä, mutta ei enää muistanut mitä se tarkoitti. Etusormessa oli huomiota herättävä sormus. Valto nappasi sormuksen irti ja asetti käden viereisen auton konepelille. Poliisi tarvitsisi siitä sormenjäljet, Valtolla oli jotain parempaa. Sormuksessa oli iso musta kivi, jonka keskelle oli upotettu hopeanharmaa kuva sudesta. Siinä oli jotain tuttua. Hän työnsi sen vasemman käden etusormeensa. Missä minä olen nähnyt tämän symbolin ennen, Valto pohdiskeli. Hän ei saanut sitä heti päähänsä, joten kaappasi petunian kainaloonsa ja heitti sen repsikan paikalle.