Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (ensimmäinen osa, luku 1.)

                

                  Kaunis kuin hetero,

                      lyö kuin mies

                          

                 Jarmo Teinilä

Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies

                             Dekkari

                 

                     

                              Kovasana Kustannus

                                         Turku

Copyright © Jarmo Teinilä 2017

ISBN

Kovasana Kustannus, Turku

www.kovasana.fi

Kannen kuva: Angelo Scimone

Kannen graafinen suunnittelu ja taitto: Hoss Siivonen

Paino: AS Pakett, Laki 17, 12915 Tallinn, Viro, 2017

”Oli minulla yhtenä kesänä sellainen hylätty thaimaalainen nainen. Sen alapää tuoksui        ihan kurrilta. Ei siltä jääkiekkoilijalta vaan siltä mausteelta.”

                                                                                                                   - Kullervo Valto

                                                                                               

1.

Kylmä sota päättyi 1991. Muutoksen tuulet puhalsivat läpi läntisen maailman. Kommunismin varjo väistyi ja taivaalle kiipesi kapitalismin aurinko, joka toi lupauksen liberaalista ja suvaitsevammasta huomisesta. Kaduilla ei enää kävellyt raskaasti aseistettuja sotilaita, kaikki olivat veljiä ja siskoja keskenään, ja painajaiset unohdettiin. Kun balalaikka lauloi siitä, mistä kitara halusi kertoa, tulevaisuuden lapset jakoivat yhteisen unelman.

    Muutoksen tuulet puhalsivat suoraan ajan kasvoille.

    Mutta sitten balkanilaiset pilasivat kaiken.

    Taas.

Euroopan historia päättyi Jugoslavian hajoamiseen. Maailmasta, jonka nimi oli Eurooppa, tuli hieman mustavalkoisempi kuin mitä se oli vähään aikaan ollut. Serbit olivat pahoja ja Kosovon albaanit hyviä. Oli muitakin hyviä ja pahoja ihmisiä, mutta nämä kaksi ryhmää olivat historian päättymisen jälkeisen Euroopan selkeimmät esimerkit. Ne olivat kuin Hollywoodin käsikirjasta – toinen musta eli paha ja toinen valkoinen eli hyvä. Nyttemmin tämänkaltainen värien arvottaminen on lopetettu tai ainakin käännetty päälaelleen, mikä on ollut omiaan sotkemaan ihmisten mielet. Siksi Eurooppaan on syntynyt leirejä, joilla kaikilla on oma tulkintansa Hollywoodin käsikirjasta, hyvästä ja pahasta. Hyvässä ja pahassa.   

    Ennen asiat olivat olleet selvempiä, kun aina välillä Euroopassa oli ollut tapana sotia, jotta muistettaisiin, ketkä niitä hyviä ja ketkä niitä pahoja taas olivatkaan. Nyt sodat olivat kuitenkin ohi ja Euroopassa asiat mallillaan. Ainakin jos unohdetaan ne leirit. Aivan kuin silloin, kun muutoksentuulet eräänä loistokkaana yönä…

    Entä sen jälkeen?

    Balkanin tapahtumien jälkeen oli ollut vain yksittäistapauksia, juttuja, keissejä.

    Aurinko paistoi niin hyville kuin pahoillekin. Itse kullekin ansionsa mukaan.

    Alkoi kuumottava rauha. Ja mitä lihavampi, miehempi ja valkoisempi ihminen oli, sitä kuumottavampi rauha oli.

   

Edelliseen mitenkään liittymättä, mutta kuitenkin, sen (kuumottavan rauhan) alettua ihmiset eivät enää kuunnelleet musiikkia vaan laitteita, joilla musiikkia toistetaan. Tai oikeastaan ihmiset alkoivat katsella musiikkia, paljasta pintaa, hyllyvää alakertaa ja nuotit peittävää rintamusta.

    Valto ei asiaa ymmärtänyt.

    Valkoiset tekivät diskanttiulinaa ja mustat bassomölinää. Valkoiset naiset seisoivat videoissa kädet laiskasti kohti taivasta kuin Rion Jesus ja rikkoivat äänivallin kirkunallaan. Valkoiset miehet puolestaan tatuoivat lahjattomuutensa peittoon ja jollottivat mitä sattui. Missä oli Klaus Meine? Tuurin kyläkaupassa?

    Valto ei osannut vastata. Yleensä hän oli se, joka esitti kysymykset.

    Mustat olivat kehittäneet äidin sydämen lyöntien rytmissä huojuntaa aiheuttavan hip hopin, joka ei ollut Valton mielestä valkoisten musiikkia parempaa. Siellä, mistä Valto tuli, sellaista käytöstä kutsuttiin autismiksi. Vessanpyttykamaa sanalla sanoen. ”Ido-e-e, ido-e-e”, kuten Freddie Mercury asian lyhyesti ilmaisi; monkey business.

    Valto ei pitänyt mustavalkoisesta musiikista, ei mustasta eikä valkoisesta. Hän piti Elviksestä, puoliverisestä, kuninkaasta.

  

Nykymusiikki ei kestä kuuntelua eikä sitä kestä nykyiset laitteetkaan. Tämä tuskainen tieto sai Valton raivoihinsa, kun hänen vanhat, laadukkaaseen musiikin kuunteluun tarkoitetut laitteensa korisivat viimeisillään. Dekki oli nielaissut c-kasetin, jossa oli Elviksen parhaat -kokoelma; viritinvahvistimesta nousi savu, joka tuoksui kahdeksankymmentäluvulta. Valto otti stetsonin päästään. Näitä ei tehdä enää, hän manasi mielessään. Lehmipoikapaidan kaulusten alta pauloilla kiristettävä ja solmion asemesta käytettävä kaulakoru, jossa makeili Dixie-lippu, hiersi Valton kaulaa. Hän höllensi sitä ja takoi nyrkillä Harman Kardoneitaan, jotka oli aikoinaan hankkinut säästöillään ennen kuin ajoi ajokortin. Koko teini-ikänsä, jonka Valto vietti synnyinseudullaan Sääksmäellä, hän oli kerännyt lannoitesäkkejä, käpyjä, tyhjiä pulloja, sieniä, marjoja ja kutonut poppanaa ja sullonut niistä saadut rahat jättimäiseen Postipankin säästöporsaaseen. Kun Kullervo Valto täytti kahdeksantoista, hän marssi porsas kainalossa Valkeakosken keskustassa silloin sijainneen Hifimestarin ovesta sisään ja näytti sormella stereoita, joiden päällä olevassa lapussa luki: Laadukkaaseen musiikin kuunteluun.

-          Ostan nuo.

    Siitä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta ja nyt stereot olivat jättämässä jäähyväisiä Valtolle.

-          Perkele, Valto huusi ja takoi viritinvahvistinta. HK päästi pitkän kohinan, yskäisi ja sitten se

oli poissa. Ehjät stereot hyvä, rikkinäiset paha. Valto liikuttui lähes kyyneliin, kunnes havahtui siihen, että huoneessa oli muitakin. Surutyö jäi lyhyeksi. Hän kääntyi tuolillaan satakahdeksankymmentä astetta vain nähdäkseen kolmesataa kiloa tuonelan tuulien tuomaa lihaa. Kaksi jättimäistä moottoripyöräharrastajaa seisoi hänen toimistossaan, hänen pöytänsä edessä. Oli kaunis varsinaissuomalainen kesäaamu, joka uhkasi kääntyä synkäksi ja myrskyisäksi hämäläisyöksi. Hänen naamansa valahti valkoiseksi, kun mieleen juolahti ajatus, että oli jäänyt velkaa jollekin. Toinen miehistä kaivoi povitaskuaan ja Valto syöksyi pöytänsä alle. Kun mitään ei tapahtunutkaan Valto kurkisti pöytänsä alta miehiä, jotka seisoivat vakaana kuin Berliinin muuri aikoinaan. Toinen miehistä laittoi ilmeettömästi Valton pöydälle valokuvan ja toinen ruskean kirjekuoren.

-          Tässä kuvassa on velipoikani Pikku-Kosti. Etsi hänet, mies joka oli laittanut kuvan

pöydälle, sanoi. Toisen rinnassa luki Secretary ja puhumaan puhjenneella President. Hän esitteli itsensä.

-          Minä olen Iso-Kosti ja hän on Setä. Toinen mies nyökkäsi.

-          Pojan setä?

-          En, vaan nimeltäni.

    Valto otti kuvan täriseviin käsiinsä. Se esitti nuorta poikaa, jolla oli pahan näköinen arpi silmänurkassaan ja samanlaiset liivit kuin miehillä, jotka olivat esittäneet vaatimuksen Valtolle. Hän keräsi rohkeutensa ja ihmetteli miksi he olivat tulleet pyytämään apua juuri häneltä. Mikseivät menneet esimerkiksi Vareksen pakeille. Vareksella on kuulemma liian kulunut naama, sen tunsi Ylioppilaskylän opiskelijatyttöjen sylikoiratkin. Tähän juttuun tarvittiin uusi huomaamaton nuuskija, miehet tuumasivat.

-          Eikös teille ole yleensä tapana hoitaa itse omat ongelmanne? Valto kysyi ja tunsi, kuinka

hiki juoksi pitkin hänen pisamaista selkäänsä. Krapula oli vasta tulossa.

-          Kyllä me ongelmat hoidetaan, kunhan syylliset löydetään, sanoi mies, joka oli ojentanut

ruskean kirjekuoren. Miehet katsoivat hitaasti toisiaan ja hymyilivät pirullisesti.

-          Syylliset? Onko tälle kuvan pojalle sitten sattunut jotain? Valto kysyi, jo hieman

ammattimaisemmin.

-          Epäilemme serbejä, mutta emme voi mennä suoraan haastattelemaan niitä. Ymmärräthän?

ensimmäiseksi äänessä ollut mies sanoi ja heilutti kädellään nahkaliivejänsä merkitsevä ilme kasvoillaan.

-          Juu, ymmärrän hyvin, Valto naurahti hermostuneesti.

-          Tuossa on viisituhatta euroa, sen pitäisi riittää alkuun. Saat saman summan bonuksena, kun

poika löytyy, kuoren pöydälle asettanut mies sanoi. - Kuittia ei tarvi kirjoittaa.

-          Onkohan tämä nyt hieman liikaa minun toimistolleni, yleensä etsin kadonneita

aviopuolisoita ja lemmikkejä, en… Valto ei tiennyt miten jatkaa lausettaan. Hän oli meinannut sanoa ”rikollisia”, mutta se ei välttämättä olisi ollut älykästä. Miehet katsoivat häntä kysyvästi ja Valto yritti änkyttää lauseensa loppuun. - …sekaannu näin vaarallisiin keisseihin.

-          Mitä jos pyydämme oikein kauniisti? Iso-Kosti sanoi ja molemmat astuivat askeleen

lähemmäksi pöytää. Valto kutistui paikalleen ja hän tiesi, ettei vaihtoehtoja olisi.

-          Mieleni on kuitenkin avoin kuin lasten kivittämä lasikuisti, joten totta kai minä otan tämän

tehtävän vastaan, hän sanoi ja miehet astuivat askeleen taakse.

    Lopuksi miehet ojensivat kätensä ja kättelivät sopimuksen. Valto kuuli ja tunsi, kuinka hänen sormiensa luut vaihtoivat paikkaa.

-          Kuinka saan teihin yhteyden, jos jotain selviää? Valto ravisteli kättään.

-          Älä siitä huolehdi, me tulemme viikon päästä käymään. Miehet kääntyivät ja astelivat ulos

toimistosta. Oven, jossa luki Etsivätoimisto Kullervo Valto, he veivät miltei mukanaan. Miesten nahkaliivien selässä luki MC Keppostelijat, mikä varmasti piti paikkansa; nämä karpaasit keksisivät kyllä kepposia, jos Valto ei tekisi, mitä juuri oli sovittu.

    Valto kaivoi pöytänsä laatikosta pullon Stolichnayaa ja lasin. Hän kaatoi lasin puolilleen ja pyöritteli sitä kädessään. Valto oli ollut jo useamman tunnin ilman ryyppyä. Tarkalleen ottaen kaksikymmentäkaksi tuntia. Kankainen puski päälle useamman vuosikymmenien kokemuksella ja mieli oli kuin vainoharhainen harakka vasta tervatulla sillalla. Lopulta hän kaatoi nesteen nurkassa krapuloissaan kellertävän fiikuksen juurelle. Viherkasvi oli kehittänyt itselleen alkoholiongelman, sille kelpasi vain vodka.

-          Reippaita poikia! Valto sanoi itsekseen ja katseli Pikku-Kostin kuvaa mietteliäänä.

    Hän tiesi, että serbit olivat sotkeneet Euroopan alamaailman herkän tasapainon. Sitä Valto ei tiennyt, että ne olivat jo Suomessakin. Täällä ympyrädiagrammi otsikolla Rikollisella toiminnalla saadut tulot oli perinteisesti jaettu venäläisten, virolaisten, MC Keppostelijoiden ja Epämääräisten piirien välillä. Epämääräiset piirit oli kovanluokan rikollisjärjestö, joka vastasi pientä armeijaa, ja se toimi kaikissa suurissa kaupungeissa. Sen kanssa Valto ei halunnut olla missään tekemisissä. Ei sen puoleen, tuskin hän olisi valinnut näistä organisaatioista ketään tyyppiä kalakaveriksi Lapin kelohonkamökilleen. Moottoripyöräharrastajien lähdettyä Valtolla oli olo kuin olisi juuri noussut Lapin mökkinsä kiehuvasta paljusta. Vain yksityisetsivät ja munat voivat olla kovaksikeitettyjä, muut löystyvät kiehuvassa vedessä. Valto ei juuri sillä hetkellä tuntenut oloansa kummaksikaan. Hän oli henkisesti pastana.

    Dekkari kaatoi uuden lasillisen vodkaa ja sytytti tupakan. Valto otti pitkät savut punaisesta Marlborosta, katsoi pöydällä olevaa kuvaa ja mietti kuumeisesti, mistä aloittaa. Miehet eivät olleet antaneet liikaa tietoa, mikä toisaalta oli ymmärrettävää. Ne olivat enemmänkin toiminnan miehiä, ja ne jotka puhuivat sivu suunsa, päätyivät usein satama-altaaseen painot jaloissaan.

    Fiikus tuntui vaativan lisää juotavaa.

-          Sinäkin juoppo, Valto sanoi viherkasville. Dekkari viskasi lasiin kaatamansa vodkan ulos

toimiston ikkunasta ja laittoi lasin ja pullon takasin laatikkoon. Kuvan hän tunki povariinsa ja tumppasi tupakkansa.

    Nyt pitää soittaa Laatikaiselle, Valto keksi. Laatikainen oli naapurikylän, Toijalan poikia kaukaisesta menneisyydestä. Korvamadoistaan ja karmeista hiustyyleistään kuuluisalla kahdeksankymmentäluvulla oli tapana järjestää joukkotappeluita Valkeakosken ja Toijalan välillä. Yleensä matsien ajat ja paikat oli etukäteen sovittu, mutta yllätyshyökkäyksiäkin suosittiin. Ei riittänyt, että hävinnyt joukkue sai huolella turpaansa, vaan sen piti vielä tajuihin tultuaan juoda tuopilliset Vanajan vettä. Järvi, joka oli sopivasti kaupunkien välissä, oli pahasti saastunut ja sen vettä juovat tarvitsivat poikkeuksetta sairaalahoitoa. Samea vesi häviäjille kannettiin Tiirikan rannasta läheltä Voipaalan kartanoa, minkä takia tappiotuoppi oli saanut nimensä Kemmolan Kuohaus. Kemmola oli kaupunginosa kartanon takana.

    Kun sitten häviäjät menivät kehnot housuissa, tupeeraukset läsähtäneinä ja Phil Collinsin Sus-sus-sudiota hyräillen sairaalaan, oli lääkäreillä hauskaa.

    Eräänä kertana, kun Laatikainen oli poikennut Työväen Musiikkitapahtumaan, Valkeakosken junkkarit tunnistivat hänet ja raahasivat teatterin taakse, missä Vanajan vettä säilytettiin kahdenkymmenen litran kanisterissa. Tarkoitus oli juottaa hänelle Kemmolan Kuohausta, koska oman kylän pojat olivat hävinneet edellisen nujakoinnin. Laatikaisen onneksi Valto oli läheisessä pusikossa tekemässä tuttavuutta musiikkiopiston rehtorin tyttären kanssa. Vielä onnekkaammaksi Laatikaisen kannalta tapauksen teki se, että Valto kunnioitti sääntöjä ja perinteitä. He eivät olleet vielä silloin tuttuja, mutta Valto marssi paikalle Leviksiään napittaen ja keskeytti laittomat kostotoimenpiteet. Siitä asti Laatikainen on ollut Valtolle kiitollisuuden velassa ja tehnyt tälle pieniä palveluksia kohtuullista korvausta vastaan.

    Nykyisin Laatikainen myi käytettyjä autoja ja hääräsi siinä sivussa kaikkea muutakin lainkirjainta luovasti venyttäen. Bisnekset hän oli aloittanut yhdeksänkymmentäluvun lopussa kauppaamalla väärennettyjä tamagotcheja Turussa ja Helsingissä, mutta kun ne menivät pois muodista, hän asettui paikoilleen Turkuun ja siirtyi käytettyihin autoihin. Ne olivat aina muodissa, Suomessa.

-          Valto tässä, mortonki!

-          Moro!

-          Mitä sä tiedät serbeistä?

-          Serbeistä? Sen, etten halua tietää niistä mitään. Eikä sunkaan pitäis tietää niistä mitään.

-          Toimistolla kävi juuri kaksi moottoripyöräharrastajaa ja toisen pikkuveli on hukassa. Ne

epäilevät, että serbeillä on jotain tekemistä asian kanssa.

-          Älä jumalauta sekaannu niihin kuvioihin. Siinä kastuu muutakin kuin sukat.

-          Tiedetään, mutta herrasmiehet eivät juurikaan jättäneet valinnanvaraa.

-          Kuules Valto, suutari pysyköön lestissään. Alkemistit tekivät sen virheen, että yrittivät tehdä

kultaa, me Valto, sinä ja minä, olemme aina tyytyneet hopeaan. Se on pitänyt meidät hengissä.

-          Sinä et nyt yhtään auta asiaa. En minä tätä keissiä valinnut vaan keissi valitsi minut. Joten

sinun on nyt kerrottava, mitä tiedät serbeistä. Eikä vastaukseksi riitä, että Slobodan Miloševićin.

-          Hyvä on, mutta minä olen varoittanut. Niillä on kuulemma kukkakauppa keskustassa

Humalistonkadulla. Ikkunassa lukee se perinteinen Kukkia ja sidontaa, mutta yhtä hyvin siinä voisi lukea Tappoja ja tapetointia.

-          Kiitos Laatikainen. Jos kuulet jotain muuta tietämisen arvoista, käytä puhelinta.

    Valto mietti, mihin muuhun tarkoitukseen kuin omiin hautajaisiinsa hän voisi mennä ostamaan kukkia. Hän ei tuntenut muita kuin eronneita sekopäisiä naisia ja yhden feministin, jonka hän oli yrittänyt humalassa iskeä eli häpäistä. Tasa-arvon nimissä tietenkin. Hän oli saanut nyrkkipusun poskelleen ja potkun munilleen. Tasa-arvon nimissä tietenkin. Kun nämä alkumuodollisuudet oli hoidettu, heistä tuli kavereita. Rekka, kuten neito halusi itseään kutsuttavan, oli kaikkea muuta kuin rekka. Hän oli kaunis kuin hetero, mutta löi kuin mies. Valto veisi kukat tietenkin Rekalle.