Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (ensimmäinen osa, luku 7.)

7.

-          Kato Kimmo perkele! Valton noukki kyytiin Kimmo Haajanen, Koijärven oma poika ja

kauppatieteiden maisteri eli Haajas-Kimmo. Opiskeluaikoinaan hän oli kaatanut kurkkuunsa kymmenen hehtaaria perintömetsää, mikä oli ollut hieman ennenaikaista, koska hänen vanhempansa olivat silloin olleet vielä elossa.

    Isä kaatoi metsän ja poika joi.

    Myös Valto oli omalta osaltaan ollut auttamassa asiaa. Itse asiassa se oli Valton mielestä paras ja ainoa tapa nauttia metsästä. - Mistä sä arvasit, että olin Suxesissa? Valto kysyi Kimmolta.

-          Kaappihomot ja muut seksuaalisuuttaan etsivät tilaavat taksin aina tähän osoitteeseen.

Vaikka talo onkin iso, niin ei tässä jumalaut yhtä paljon ihmisiä asu, kun Raisiossa.

-          No joo, myönnetään. Mulla on paha keissi menossa ja mä pelkään, ettei tää jäänyt

viimeiseksi visiitiksi kuun pimeälle puolelle.

-          No kun kerran on makuun päässyt…

-          Älä Kimmo perkele viitti! Nyt on hermot ihan loppu. Mennään Pyttyyn. Siellä on helppoja

ja suttusia naisia.

Pytyssä Valto tilasi ison tuopin ja valkovenäläisen lyhyellä maidolla. Hän morjesti nurkkapöydässä istuvaa Hare-Karia, jolla näytti olevan suora puheyhteys Ramanuijaan. Kari puhui itsekseen kuin Prabhupada eikä huomannut Valtoa.

    Hare-Kari ei ole harakiri turuksi, vaikka siltä saattaa kuulostaa. Kari oli ottanut ratkaisevan uskonhypyn yli perinteisen ristin ja lyönyt päänsä kiveen. Kivet ovat vanhempia kuin jumalat ja siksi ne yleensä tajuavat pitää turpansa kiinni. Tottuneet siihen ajan kanssa. Karille kivet kuitenkin puhuivat. Tai olivat puhuneet, nyt äänessä oli Kari. Hän oli siis suojautunut hulluudelta valitsemalla uskonhulluuden, mikä sinällään oli melko nerokasta.

    Ensimmäinen päivä oli kääntynyt iltaan ja Valto oli saanut jo selville monia eri asioita. Hänestä alkoi vähitellen tuntua siltä, että hän löytäisi Pikku-Kostin sunnuntaihin mennessä. Ehkä myös Danjan siskon, jos ne tosiaan liikkuivat yhdessä. Hän päätti hieman juhlistaa asiaa ja tilasi Saulilta kaksoistornit. Yhteen torniin tuli kahdeksan senttiä vodkaa, neljä senttiä sour applea, ronskisti jäitä ja Spritea sen verran, että juoma läikkyi pöytään kannettaessa. Kun Valto löi tornit pöytään, sisään käveli nainen, jonka kaulassa roikkui tutun näköinen riipus. Silloin Valto muisti, että Danjalla oli ollut samanlainen. Danjan kaulassa hän oli nähnyt sen ensimmäisen kerran. Riipuksessa oli harmaa susi mustalla pohjalla. Jumalaut, Valto mietti, Danja on siis sekaantunut tähän keissiin pahemmin kuin antoi ymmärtää.

    Tyttö tilasi siiderin ja meni yksikseen takaloossiin istumaan. Valto seurasi häntä katseellaan. Tytöstä näki selvästi, ettei hän ollut suomalainen. Hänen kasvonpiirteissään oli jotain samaa kuin Danjalla, Valto mietti. Ne eivät olleet puhtaan slaavilaiset vaan niissä oli jotain eteläisempää synkkyyttä. Valto kumosi ensimmäisen tornin ja käveli tytön perään. Hän kurkisti vessakäytävältä varovaisesti loossiin. Tyttö puhui puhelimessa. Näytti siltä, että menossa oli joku riita; tyttö painotti sanojansa, joita Valto ei ymmärtänyt. Tyttö huomasi hänet ja sai muotoiltua väkinäisen hymyn kasvoilleen, mutta jatkoi puhelua. Valto viittoi drinkkinsä kanssa pöydän suuntaan kuin turisti Pöytyältä ja tyttö nyökkäsi, mutta näytti sormellaan, että Valto tajuaisi olla hiljaa. Vihdoin puhelu päättyi.

-          Guut iivning! Do ju maind if I sit hiö?, Valto jatkoi pöytyäksi. Ensimmäiseen torniin

törmännyt lentokone oli ilmeisesti osunut myös dekkarin puhekeskukseen.

-          No, it’s okay. Tyttö hymyili jo hieman vapautuneemmin.

-          I laik joor neklis. Das it miin samttin?

Yleensä Valto puhui suhteellisen hyvää englantia, mutta nyt alkoholi oli vienyt dekkarin ralliauton rattiin eikä hän ollut mikään Johan Ludvig Rosberg. Tyttö tarttui kaulakoruunsa ja hänen kasvoilleen nousi huolestunut ilme. Valto yritti olla huomaamatta sitä ja jatkoi hymyilyään kuin idiootti, jolta voisi hyvinkin kuulla kyseisen kommentin. Hän toivoi, että tyttö luulisi sitä vain kömpelöksi iskuyritykseksi, mikä se saattoi ollakin. Valto luuli edelleen istuvansa kuskin pukilla kuin Sven Tuuva konsanaan. Hänen typerä hymynsä hyytyi, kun loossiin käveli harteikas kaveri, joka muistutti hieman pöydässä istuvaa tyttöä. Miehellä oli sotilaallinen ryhti ja hän katsoi Valtoa täynnä hiljaista auktoriteettia. Hänen silmissään oli sellaista itsevarmuutta, ettei itse Elviskään olisi lähtenyt hänen kanssaan poskivalssiin. Valto nousi pöydästä sanomatta sanaakaan, mutta jostain itselleenkin vieraasta syystä kumarsi lähes huomaamattomasti molempien suuntaan.

    Salin puolella Valto huomasi, että journalisti ja kriitikko Kalle Kekkuli oli saapunut katsastamaan maanantai-illan menyyn. Pytyn esteettisessä puolessa ei ollut kehumista, mutta jos halusi tatuoituja ja ylipainoisia yksinhuoltajia, oli oikeassa paikassa. Valto ei yleensä ollut ronkeli, joten hän oli oikeassa paikassa. Siitä huolimatta hänen mielessään väikkyi vain Danja ja hänen säärensä, joilla astuisi helposti Montenegron yli Adrianmereen vilvoittelemaan. Hän morjesti Kekkulia ja he istuivat keskuspöytään. Valto ryhdistäytyi ja yritti vaikuttaa selvemmältä kuin olikaan.

-          Mitä uutta? Kekkuli kysyi.

-          Vanha kunnon kissa ja hiiri -leikki jatkuu, mutta panokset ovat kovemmat.

-          Tähän baariin voi aina luottaa, omat huolet häipyvät, kun täällä pistäytyy. Kekkulilla oli

sellainen käsitys, että hänen elämänsä oli jotenkin parempaa. Hän ei ollut pelkästään aina oikeassa, vaan kaikki muut olivat aina väärässä. Äly on hyvä renki, mutta huono isäntä.

    Ei Kekkuli ollut mitenkään poikkeuksellisen älykäs, hänen käsitearsenaalinsa vain oli selkeästi muita kaurapuuron syöjiä tai sen syömättä jättäjiä parempi. Hän myös käytti sitä hyvin, mekaanisesti kuin putkimies, joka ei vedä mutkia suoriksi, mutta on silti ammattimies. Laatikosta ulos -ajattelun saattoi jättää niille, jotka kehtasivat käyttää kömpelöitä allegorioita.

    Kun Valtosta ei ollut juttuseuraksi, Kekkuli alkoi vittuilla viereisessä pöydässä istuvalle linnavenkulalle, jonka kaulassa roikkuvassa riipuksessa ärjyi tuttu kissapeto ja paradoksi.

    Vuonna 1580, kun niin sanottu Suomileijona oli vasta kissanpentu, se komisti Kustaa Vaasan hautamuistomerkkiä Uppsalan tuomiokirkossa. 1800-luvulla se jahtasi hiiriä Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunassa ja vasta 1917 siitä tuli itsenäisen Suomen tunnus.

    Troglodyytti ei ollut kiinnostunut historianluennosta, etenkään jos Kekkuli yritti vihjailla, että hänen riipuksensa oli jotenkin ruotsalainen, siis homo, vieläpä ruotsalainen homo, haluuks homo turpaas, homo. Valto sai keskeytettyä välittömän oppilaspalautteen antamisen ennen kuin Kekkuli ehti saada nyrkin suoraan virnistelevään aloitelaatikkoonsa. Pytyn leppoisten lauteiden lehtori, Herra Kekkuli pelästyi suorasukaista reaktiota ja veti pikakännit. Tunnin päästä hän putosi pystyjakkaralta kesken lauseen, jota kukaan ei kuunnellut. Sauli meni kysymään, että minkävärinen ja kokoinen auto tilataan. Valto sanoi, ettei huolta, taksi on jo tulossa.

    Saateltuaan Kekkulin Mersun penkille ja kertonut kuskille osoitteen Valto sytytti tupakan ja summasi epäkronologisesti päivää mielessään. Ivaa ei pitäisi käyttää hattuna, varsinkaan jos on tottunut liikkumaan paljain päin, Valto tuumaili. Se Kekkulista, mutta tyttö ja nuori mies…

    Pari tuntia aiemmin tullut tyttö ja hieman hänen jäljessään tullut nuori mies todella kiehtoivat häntä. Hän ei ollut huomannut sormusta pojan sormessa, mutta kaulakorun ja yhteyden Danjaan hän oli osannut päätellä. Valto oli, kuten sanottu, riittävän älykäs poliisiksi.

    Hän neppasi tupakan Eerikinkadulle ja käveli suoraan takaloosiin. Tyttö ja poika olivat hävinneet kuin somali Simolaan. Hänen katseensa pyyhki yli seurakunnan, mutta vieraita ei näkynyt. Valto kävi pikaisesti urinaalilla ja vessasta tultuaan huomasi, että takaikkuna oli raollaan. Nuoret olivat häipyneet sitä kautta. Ehkä he olivat säikähtäneet minun uteluitani, Valto päätteli nerokkaasti.

    Simolan veljekset olivat aikoinaan perustaneet rotutietoisen kerhon Ylpeys ja ennakkoluulo. Tarina kertoo, että samoihin aikoihin yhdeksänkymmentäluvun alussa, kun ensimmäiset somalit tulivat Turkuun, oli joku niistä eksynyt Simoloiden pihaan. Sama tarina kertoo myös, että kyseisenä päivänä Simoloiden oksasilppuri olisi pärähtänyt käyntiin, vaikka oli syksy ja pihasta kaadetun kuusen oksat oli silputtu jo kesällä. Sen jälkeen mustasta miehestä ei enää kuultu ja Simolan veljekset saivat kovan referenssin ansioluetteloonsa ja kansa käyttökelpoisen sananlaskun.

    Kun Valto tilasi tiskiltä vielä sitä legendaarista viimeistä, hän näki tuulikaapin vieressä humalaansa sopivan itseään ainakin kaksikymmentä vuotta nuoremman naisen, joka tuntui katselevan dekkaria sillä silmällä. Valto vastasi hymyyn ja käveli pöytään.

-          Sopiiko tähän?

-          Totta kai, nainen sanoi ja hymyili leveästi. Hän oli kuin isäänsä ihastunut tyttö lainaamassa

kirjastosta Annika Idströmiä posket häpeästä ja hekumasta punaisena.

Tunnin päästä Valto tilasi taksin ja seuraavana aamuna hän heräsi Uittamolta vailla minkäänlaisia muistikuvia yöstä. Ennen kuin avasi silmiään, hän tunsi nenässään pistävän kusen hajun. Se ei tullut läheiseltä Ispoisten uimarannalta, vaikka luoja yksin tietää, kuinka korkea veden ureapitoisuus kesälomaansa viettävien kakaroiden jäljiltä oli.

    Seuraavaksi hän tunsi epäilyttävää kipua peräaukossaan ja huomasi, että hänen toinen ranteensa oli sidottu sängyn päätyyn. Toinenkin oli ilmeisesti ollut sidottuna, mutta solmu oli auennut yön aikana. Hän vapautti kätensä ja kokeili takapuoltaan. Pakaroiden välissä oli vappuviuhka pystyssä. Hän otti sen varovasti pois ja alkoi etsiä vaatteitaan. Yksi sukka puuttui ja sitä etsiessään hän erehtyi avaamaan keittiön oven. Kuusi kissaa säntäsi köökistä mouruten hänen päälleen. Kakaroita ei Valton onneksi näkynyt. Ehkä ne olivat kuseksimassa rantaveteen tai tekemässä jotain muuta yhtä ihastuttavaa.

    Sen lisäksi että Valto oli rasisti eikä pitänyt homoista, hän ei voinut sietää kissoja eikä kakaroita. Muuten hän oli mukava mies.

    Valto työnsi kengät jalkoihinsa ja päätti uhrata sukan kuin sisilisko häntänsä. Dekkari lähti ovet paukkuen taakseen, Sodomaan katsomatta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin jossain hajoaa ikkuna. Sellainen on ei-eritellyn tiedon laki. Hetken se kirpaisee, mutta sitten siihen jo tottuu.

    Vasta Uittamon K-marketin edessä hän pysähtyi ihmettelemään, mitä oli tapahtunut ja mihin nainen oli hävinnyt. Ehkä töihin. Hän haki kaupasta loiventavan oluen ja istui bussipysäkille nauttimaan sitä.

-          Taisin vihdoin löytää keskivertoanaalisadistin, Valto hymähti ja sihautti Karhu-tölkin

auki.