Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (ensimmäinen osa, luku 10.)

10.

Kotona Valto riisui verisen Elviksen päältään ja heitti sen keittiön allaskaapista löytämäänsä vatiin. Samasta kaapista löytyi myös ties mihin tarkoitukseen ostettua Klorinia, jota hän kaatoi Elviksen päälle. Valto hinkkasi ja hinkkasi, mutta veri ei lähtenyt kokonaan. Elvis oli ja pysyi puoliverisenä.

Silloin Valto tajusi mitä Kuli oli tarkoittanut. Hän suoritti vaativan päässälaskun ja vastaus iski hänen kasvoilleen kuin hapansilakan haju Ruotsin kuninkaanlinnan kellarissa. 5+1=6. Viisi plus yksi on kuusi. Kuusi, vihtakuusi, kuusivihta, perkele! Ei Kulia tapettu hänen tietojensa takia vaan aatteensa takia, Valto oivalsi. Oliko Vajakeilla tosiaan olemassa radikaali siipi, joka kykeni poliittisiin murhiin? Keissi tuntui paisuvan kuin ilmavaivainen ituhippi, vaikka oli vasta toinen päivä.

    Valto tunsi, kuinka migreeni alkoi hiipiä hänen ohimoilleen. Hän väänsi kuninkaan kuivaksi ja ripusti sen saunan oven päälle kuivumaan. Kaapista hän valitsi uuden samanlaisen paidan. Edelliskesänä hän oli ostanut torikauppiaalta koko hänen Elvis-paitavaraston. Valto piti tyyliä tärkeänä eikä halunnut, että kukaan näkee häntä hassunkurisesti pukeutuneena. Siksi hänellä oli kaapissaan viisi paria erikuvioisia buutseja, kuusikymmentäluvun kauluspaitoja ja vöitä, joissa oli pölykapselin kokoiset soljet. Hän pääsisi koska tahansa Las Vegasissa jonon ohi, jos siihen maailman kolkkaan joskus joutuisi. Stetsoneitaan Valto ei juurikaan arkena käyttänyt, koska ei mahtunut istumaan autoonsa sellainen päässä. Ne oli varattu spesiaalikeisseihin.

    Valto valitsi kaapista krokotiilikuvioiset buutsit ja mustan kauluspaidan, jonka kauluksien koosta kertoi jotain se, että näppärä ompelija olisi tehnyt niistä kaksi lasten paitaa. Lääkereseptin hän kaivoi yöpöydän laatikosta ja varmisti kädellään, että pollen avaimet olivat farkkujen taskussa.

    Hieman onnekkaasti hän sai autonsa Pikku Havannan eteen parkkiin. Joku turisti oli juuri polkenut nelisylinterisensä pois ruudusta. Valto ehti huomata, että auton takaluukussa luki hybrid. Niinpä niin, kaikkee ne hipit keksii, Valto naurahti ja oikaisi ruotonsa Linnankatua vasemmalle ja oikealla tarkastellen. Muutamalla loikalla hän ylitti ajoradan. Eerikin- ja Kauppiaskadun kulmassa seisoi selvästikin autoton ja köyhä hippi huojuen kuin cannabis sativa ikuisen opiskelijan vaatehuoneessa ja jakoi flaijereita,

-          Punkkireggaeta! Punkkireggaeta!

-          Punk on kuollut eikä reggae koskaan varsinaisesti elossa kai ollutkaan, mutta Elvis elää.

Viimeiset sanat Valto huikkasi olkansa yli, kun ylitti Eerikinkatua. Seuraava koitos oli Wiklundin kemikaaliosasto, jossa parveili aina keski-iän reilusti ylittäneitä muovinaamaisia naisia. Valto otti nenästään kiinni ja sukelsi sekaan. Sen muutaman kymmenen metrin matkalla, jonka hän joutui etenemään kohti apteekkia, hän ei nähnyt yhtään ilmettä, mutta tusinan parfymoituja ja palsamoituja mummoja, jotka luulivat olevansa liian nuoria kuolemaan.

    Apteekin puolella oli perinteinen eläkeläistungos ja pari nuorta runoilijaa, jotka olivat hakemassa rouskittavaa lyyrisen mutta ikuisen yön pikkutunneille. Valto nappasi vuoronumeron ja tyytyi seisomapaikkaan.

    Varttitunti myöhemmin triptaanit taskussaan Valto harppoi Kauppiaskadun puoleisesta ovesta ulos. Hän ei ollut valmis kohtaamaan kauhukabinettia uudestaan.

    Kauppiaskadulla Valto tajusi, ettei ollut vielä lukenut päivän lehteä ja palasi Wikkelle. Heti tuulikaapin vieressä oli kioski, josta etsivä löysi Turun Sanomat sen pahemmin etsimättä. Torikahvilassa Valto totesi saman kuin tuhannet ihmiset ennen häntä. Sanomalehden lukeminen ei onnistu kahvion pienillä muovipöydillä, joihin mahtuu hädin tuskin kuppi kahvia ja viinerilautanen.

    Valto leväytti lehden auki ja löysi pian hakemansa. Tuuli vei Sittarin mainokset mennessään. Poliisit, kuinkas muutenkaan, olivat kovin vaitonaisia räjähdyksestä. Edes uhrien määrää ei julkaistu. Ehkä skoudeilla oli ollut hieman vaikeuksia kasata ihmispalapelejä ennen kuin lehti oli mennyt painoon. Tai ehkä he salasivat sen tutkinnallisista syistä. Sehän oli poliisien perusselitys, kun niillä ei ollut aavistustakaan tapahtumista.

    Valto tunsi henkilökohtaisesti ylikomisario Willehart Hakalan ja tiesi siksi, miten poliisit tällaisissa tilanteissa menettelivät. Hän kaipasi tietoja, mutta Hakalalle soittaminen ei tullut kysymykseen. Yhteydenotto olisi tehnyt Valtosta poliisien silmätikun ja kysymyksiin vastaajan. Sitä riskiä ei ollut syytä ottaa.

    Valto oli hieman pettynyt lehden uutisantiin ja taitteli aviisin niin hyvin kuin taisi ja tunki kahvikuppinsa alle. Pulu lähestyi Valton pöytää. Sen kuva kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi dekkarin peilaavissa aurinkolaseissa. Valto ei ollut pulujen ystävä, mutta ehkä hän yritti ostaa jotain karmalta, kun heitti loput viineristään siipeilijälle. Tapausta seurannut lokki rääkäisi ja lehahti lentoon läheisen kojun katolta. Hänkin halusi osansa Valton aneista. Silmänräpäyksessä koko kahvila oli täynnä lentäviä piraijoita, jotka tappelivat Leipomo Salosen vaniljaviinerin lopuista. Pöytiä kaatui, kun ihmiset yrittivät pelastaa leppoisia eväitään. Näinhän siinä käy, kun harrastetaan harkitsematonta hyväntekeväisyyttä, dekkari ehti tuumata. Vielä kun joku ympäriinsä lentelevistä linnuista roiskautti Valton viinerilautaselle mustavalkoisen vastineensa tämän yhteiskuntakriittiselle ajatukselle, oli parasta vain pötkiä pikaisesti pakoon.

    Börsin kulmalla hänen edellään käveli kaksi todella tomeraa täti-ihmistä ja tietenkin vierekkäin. Heidän profiilinsa ei tiennyt lama-Suomesta mitään, katseli sitä sitten miltä kantilta tahansa. Valto yritti pujahtaa heidän ohitseen tien puolelta, mutta siinä kohtaa oli parkissa kaksi taksia. Seuraavaksi hän sukelsi seinää hipoen, mutta toisen tädin vaappuvan kävelyn ansiosta jäi hetkeksi puristuksiin seinän ja kookkaan naissukupuolen edustajan väliin ja kaatui. Tädit luulivat, että Valto yritti varastaa heidän väskyjään. Tantat alkoivat hakata viatonta kulkijaa laukuillaan, jotka olivat ilmeisesti täynnä tiiliskiviä tai jotain muuta pikkupurtavaa. Siltä Valtosta tuntui. Varas, varas, tädit huusivat ja Valto otti jalat alleen. Vasta autossa hän uskalsi hengittää ensimmäisen kerran sisään.   

    Joskus Turun kadut olivat vaarallisempia kuin Johannesburgin, missä Valto oli legioona-aikoinaan viettänyt paheellista elämää. Sen lisäksi että Valto oli rasisti, hän ei pitänyt homoista eikä puluista; hän ei voinut  myöskään sietää kissoja eikä parfymoituja muumioita puhumattakaan väkivaltaisista ja tukevista tädeistä. Mutta muuten hän oli varsin kelpo mies.