Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (ensimmäinen osa, luku 11.)

11.

Valto kaasutteli pitkin Linnankatua ja muisti Kulin läppiksen, se oli edelleen repsikan paikalla. Rekka saisi katsoa sitä. Hän soitti Rekalle. Kesti pitkään ennen kuin nainen vastasi.

-          No mitä?

-          Soitinko pahaan aikaan?

-          Arvaa, perkele!

-          Sori! Mulla olis läppis, joka pitäisi tutkia.

-          Tuu tunnin päästä. Kalle on täällä ja meillä on hommat vähän kesken.

-          Tunnin päästä, asia selvä.

Kalle eli Katariina oli Rekan vakihoito. Valto ei ymmärtänyt miksi Katariina halusi, että häntä kutsutaan Kalleksi. Ei hän kyllä ymmärtänyt sitäkään, miksi Rekkaa piti kutsua Rekaksi. Tuskin näitä asioita olisi osannut selittää edes itse Sir David Attenborough.

    Valto tajusi, ettei ollut koskaan kuullutkaan Rekan oikea nimeä. Postilaatikossa luki Rummukainen, mutta etunimestä hänellä ei ollut tietoa. Rekka ei ollut koskaan kertonut ystävälleen ammattiaankaan, mutta Valto tiesi sen liittyvän tietokoneisiin ja muuhun digihömppään. Rekka oli MiLF-järjestön Lounais-Suomen tiedottaja ja lisätuloja hän ansaitsi sisällöntuottajana. Ehkä Rekka oli ollut vaitonainen tekemisistään juuri siksi, että teki töitä milfeille.

    Valto olisi liittynyt mielellään tyttöjen leikkeihin, mutta he eivät halunneet leikkiä poikien kanssa. Tämän Valto oli jotenkuten oppinut hyväksymään, eikä silti ymmärtänyt, mitä ihmettä kaksi naista voi keskenään tehdä. Jotain kaunista kuitenkin, siitä hän oli varma. Kaksi miestä keskenään sängyssä oli hänen mielestään sairaampaa kuin juurihoidosta nauttiminen. Niin tai näin, hänen piti kuluttaa jossain tunti ja vain haaveilla siitä mitä Rekan makuuhuoneessa tällä välin tapahtui.

    Hän ajoi auton hautausmaan portille ja päätti vierailla kahden ”lentävän suomalaisen” haudoilla. Paavo Nurmen sukuhauta löytyi helposti, mutta Jarno Saarisen hautaa hän sai etsiä pidempään, vaikka oli käynyt siellä aiemminkin. Turun vanha hautausmaa oli isompi kuin koko myyttinen Valton kylä Sääksmäellä, mistä dekkarin esi-isät olivat kotoisin. Lopulta Paronin leposija löytyi ja Valto vietti sillä hiljaisen hetken. Hän katsoi ylös taivaalle ja rukoili, ettei Jumala heittäisi öljyä hänen grande curvaansa, kun se aika koittaisi. Mieluummin hän odottaisi Stolichnayan enkeleitä, jotka kantaisivat hänet läpikuultavin siivin Tuonelan varjoihin.

    Kello oli vain hieman yli kolme, kun Valto veti Mussen suitsista Rekan pihamaalla. Rekka ja Kalle kikattelivat puutarhassa kiikkerillä tuoleilla, pöydällä oli pullo kuohuviiniä.

-          Terve mieheen! Valto lohkaisi ja löi Kulin läppiksen pöytään.

-          Heh heh.

Rekka avasi läppiksen.

-          Kertoisitko salasanan?

-          Salasanan? Mistä helvetistä minä sen tietäisin?

-          Kenen kone tämä on ja mitä minun pitäisi löytää?

-          Kulin kone. Kuli on kuollut.

-          Onko natsi-Kuli kuollut? Ei mikään suuri tappio Suomelle ja Suomen Turulle.

-          Kulilla oli jotain tietoa tähän keissiin liittyen. Usko tai älä, mutta hän oli meidän puolella.

-          Kuli oli vastenmielinen hyypiö. Kuka sen tappoi? Voisin antaa sille palkkion.

-          Epäilen Vajakkeja.

-          Ei kai ne nyt niin radikaaleja ole. Joko Suomessa tosiaan ollaan taas valmiita poliittisiin

murhiin?

-          Siltä vaikuttaa. Kuinka kauan sulla kestää saada kone auki ja info ulos?

-          Kaks tuntia tai koko päivä, en osaa sanoa.

Kalle/Katariina oli ollut koko keskustelun ajan hiljaa ja ryystänyt kuohuviiniä. Hänellä oli selvästi jotain asiaa.

-          Rekka sanoi, että etsit sitä albaanityttöä ja prätkäpoikaa.

-          Molempia, kyllä. Tiedätkö jotain asiasta?

-          Näin ne Barker-teatterilla. Siellä oli SETAn bileet ja kaikenlaista taidetapahtumaa.

-          Koska?

-          Pari viikkoa sitten.

Valto kirosi mielessään. Kaikki johtolangat tuntuivat olevan kylmiä kuin muumioituneen mummon hellankoukku. Hän punnitsi vaihtoehtojaan hetken ja päätti tehdä vierailun hippitehtaaseen.

-          Onpa kaunista, todella sievää. Rekka, soita heti, kun saat kaivettua jotain koneesta. Katar…

Kalle, kiitos tiedoista. Soon moro sanoi Aldo Moro!

    Raunistulantie 25 oli seuraava osoite. Hetken aikaa Valto mietti, että pitäisikö ensiksi poiketa apteekista täisampoota. Voi helvetin hipit, hän kirosi mielessään.

    Barker-teatterin pihassa Valto varmisti, että auton ovet olivat lukossa ja kaivoi vielä penkin alta rattilukon. Nyt oltiin syvällä vihollislinjojen takana. Portaissa häntä vastaan tuli miehiä sukkahousut jalassa. Yksi taisi olla Japanista tai Kiinasta. Puolitoistametrinen, vinot silmät, keltainen iho, ei tarvinnut olla etsivä, että osasi sijoittaa nämä piirteet kartalle. Sukkahousut eivät sentään puhuneet geopolitiikkaa. Täällä niitä näköjään pidettiin sentään jalassa eikä päässä, kuten eräässä runotilaisuudessa, Valto yritti lohdutella itseään.  

    Pari vuotta sitten eräs keissi oli vienyt Valton Hunter’s Inniin, kun jonkun lyyrikon naisystävä oli lähtenyt tiettävästi trukkikuskin matkaan. Kun lyyrikko näytti hänelle kännykästään kuvaa logistiikka-alan osaajasta ja Valto vertasi sitä oluen pöhöttämän sanasepän kasvoihin, naisen lähdön syy kävi selväksi. Joka tapauksessa lavalla oli heilunut lyhyehkö ja paksuhko mies sukkahousut miehekkäästi päässä. Sitä hän ei ollut ymmärtänyt, että miksi mies lausui runoja ja vielä denierit kasvoilla. Oliko nailoneiden haarakiilasta huudetut runot poliittinen kannanotto? Ei hän halunnut kritisoida, vaan ymmärtää. Eikä siinä mitään, olihan hänkin joskus nuoruudessaan varastanut naapurin pyykkinarulta Susan eli Susannan pikkarit ja pitänyt niitä jalassaan koko kesän, mutta runoihin hän ei ollut sentään sekaantunut. Loppukesästä Susan nimettömät olivat niin jäykät, kuin pahvista tehdyt, että Valto hautasi ne takapihalla kuun valossa. Jotain lyyristä ja karmivaa siinäkin oli.

    Siihen aikaan Sääksmäellä ja sen ikäisenä kuin Valto oli ollut, sitä oli voitu kutsua melkoisen onnistuneeksi parisuhteeksi.

    Edellä mainittu sukkahousukorrelaation spekulointi aiheutti Valtolle loogisen takauman, joka palautti hänen mieleensä ensirakkautensa, Susan, mutta töykeään subjektiiviseen idealismiin hän ei sentään syyllistynyt. Tilanne oli stressaava, mutta ei niin stressaava.

    Rakennus vaikutti tyhjältä. Kolmannessa kerroksessa hän törmäsi ryhmään, jotka huojuivat lampunvarjostimet päissään. Taustalla soi joku sietämätön ujeltava musiikki. Ei jatkoon, sanoisi kuningas, dekkari itsekseen totesi. Yksi huojujista oli ilman varjostinta, joten Valto lähestyi häntä. Rastatukkainen ja tummahipiäinen mies huojui Valton edessä ja hymyili leveästi.

-          Dr. Alban, otaksun.

-          Mbututu.

-          Valto, morjens!

Mies katsoi hetken Valton näyttämiä valokuvia ja pudisti sitten päätään. Valto kiitti kohteliaasti ja ravasi portaat alas. Hän istui autoonsa ja avasi rattilukon. Täysin hyödytön reissu. Yhtä hyvin hän olisi voinut mennä tenttaamaan Kuralan Kylämäen pässejä. Tilanne alkoi vaatia virvokkeita.

    Korkeakulttuuri, olihan se ollut kolmannessa kerroksessa, oli saanut Valton hieman tolaltaan. Vanhan Tampereentien suora taittui ennätysaikaan, mutta Prisman kohdalla valot olivat punaiset, kuten aina. Kotona Valto ajoi Mussen talliin. Kännykkänsä hän löi toimiston pöydälle ja kaatoi heti tilkan Stolia lasiinsa. Ensimmäinen lasillinen meni kulttuurin kuivattamiin ikeniin. Fiikukselle ei tarjoiltu. Hän odotti, että Rekka soittaisi ja kaatoi lisää taiteen vastalääkettä lasiin. Hän odotti ja odotti, kunnes luuli kuulevansa puhelin tikittävän. Tik tak, tik tak… Sitten se pärähti.

-          Noh?

-          Oletko varma, että haluat olla mukana tässä jutussa?

-          Yhtä varma kuin kebabissa on karva. Se ei rimmannut, Stoli näytti toimivan.

-          Aja sitten tänne tuli Mustangin hännän alla.

-          Otin taidetta, siis en aja. Tulen mittarilla.

Valto haki keittiön kaapista täyden pullon Stolia, laittoi sen povariin ja tilasi taksin. Hetken päästä pihaan ajoi tutun näköinen invataksi.

-          Kato Valto, moro!

-          Haajanen perkele!

-          Viimeksi hain sut homolasta, mites nyt, mihin mennään?

-          Nyt mennään Piispanristille lesbolaan.

-          Kuulostaa rankalta.

-          Elämä ei ole piknikki.

-          Asia selvä!

Haajanenkin tunsi Rekan ja tiesi osoitteen. Valto oli edelleen niin vaikuttunut taidepläjäyksestä, ettei pystynyt puhumaan.