Työväenluokalla ei ole nimeä

Koska työväenluokalla ei ole nimeä, uusimman kirjani, Puhallintehtaan kannesta puuttuu tekijän nimi. Sen olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa meistä, joita ei ole. Ja kun me olemme, niin jonkun omaisuutta. 

Kirjani kuvaa lattiatasolta sitä helvettiä, minkä globalisaatio ja häikäilemätön kapitalismi on saanut aikaan yksittäisessä työpaikassa, yksittäisissä ihmisissä, joilla ei ole ääntä. Näitä tarinoita löytyy Suomesta lukemattomia, varmasti myös monista muistakin maista. Toivottavasti myös te, jotka luette tämän tekstin ja olette kokeneet saman, innostutte kirjoittamaan tästä aiheesta. 

Vuonna 2010 monet "Puhallintehtaan" työntekijät siirrettiin henkilöstövuokrausfirman listoille, niin myös minut. Työsopimuksia kirjoitettiin kuukauden välein, mutta onneksi palkka säilyi ennallaan. Sitten tuotannon puolen sopparit alkoivat lyhentyä, joskus tehtiin vain viikon mittaisia soppareita. Seuraavaksi töitä oli enää joka toinen viikko ja lopulta tulivat yytee-neuvottelut. Tätä taustaa vasten politiikkojen höpötykset monikulttuurisuudesta ja tulevasta työvoimapulasta näyttivät tehtaalla irvokkailta. Herää kysymys, kenen asiaa eduskunnassa ajetaan?

Kolmas kirjani Puhallintehdas ilmestyi nelisen viikkoa sitten. Tähän mennessä olen jakanut kirjasta lähinnä huumoria sisältäviä otteita, mutta onhan siinä myös toinenkin, karumpi puoli. Kirjaa on luonnehdittu uudeksi työläisromaaniksi, mikä ei kenties täysin kuvaa kirjan kompleksisuutta, mutta itse en osaisi sitä paremmin kategorisoida. Sen verran haluan vielä kirjastani kertoa, että myös Jalmari Juonela kirjoittaa kirjaa. Kuinka ollakaan senkin nimeksi tulee Puhallintehdas. Siihen tuossa jälkeen tulevassa katkelmassa viitataan.

Katkelman jälkeen löytyy kirjaani liittyävät tärkeät linkit. 

Tenho Kiiskinen kirjoittaa arvostelussaan kirjastani seuraavaa, joka luonnehtii mielestäni hyvin valitsemaani katkelmaa:

Puhallintehdas muistuttaa Juha Seppälän 2000-luvun askeettisia romaaneja, mutta eräänlaisena happoversiona. Teinilä uskaltaa niin tyylin kuin sisällön suhteen piirun verran enemmän.

Seuraava katkelma on kirjastani Puhallintehdas, sen loppupuolelta.

"Kun Mähönen oli lähtenyt, Juonela istui yksin mökissään. Kuu läikkyi sisään tuvan lasista ja leikkasi pöytäliinaan sirpin muotoisen varjon. Juonela nousi seisomaan ja tavoitteli pulloa pöydältä. Haparoiva askel eteen ja tanssiaskel taakse; menneisyys on suuri velvollisuus, vaikka sitä ei aina täysin ymmärtäisikään. Juonela ei edes yrittänyt kaataa juomaa lasiin vaan otti pitkän huikan suoraan pullosta. Silloin ulkoa kuului valtava pamaus, se ei kuulostanut räjähdykseltä vaan joltain luonnonvoimalta. Kivi, jolle Juonela oli lapsena kiivennyt, oli hajonnut kahtia. Molemmat lohkareet vaikuttivat itsenäisiltä, vaikka olivat samaa kiveä. Juonela ei sitä nähnyt vaan ainoastaan peilikuvansa ikkunasta. Ja kivikin oli kaukana, aivan liian kaukana.

    Seuraavana aamuna Juonela heräsi puhelimen pirinään. Kustantaja soitti ja sanoi, että haluaa kirjan vielä joulumarkkinoille, joten ilmestymispäivä olisi jo seuraavalla viikolla. Tämä puhelinsoitto palautti Juonelan jollain tapaa takaisin todellisuuteen. Hän lähti hakemaan lisää puita takkaan ja löysi liiterin nurkalta veriseksi kalutun kävyn, oravasta oli vain luuranko jäljellä. Juonela sulki silmänsä. Hän ymmärsi, että nyt korkki on laitettava kiinni tai lähdettävä kaupunkiin.

    Juonela kasasi liian suuren sylyksen puita eikä nähnyt eteensä. Puolessa matkassa liiteriltä mökkiin hän kompastui ja satutti murtuneen jalkansa. Ei se poikki mennyt, mutta särky palasi. Juonela jäi maahan makaamaan ja oli näkevinään liikettä jäisen ruohon seassa. Aivan kuin käärmeitä, mutta nythän elettiin lokakuun loppua. Juonela sulki hetkeksi silmänsä ja kuunteli. Joku mateli häntä kohti vaivalloisesti, mutta oliko se todellista. Tapahtuiko se nyt vai oliko kyseessä joku tukahdutettu muisto, joka pyrki esiin? Juonela tiesi, että jos matojen armeija marssii läpi minuuden, runous korvaa metafysiikan ja uskonnon. Eli apua ei ollut tulossa ylhäältä tai mistään muustakaan suunnasta. Se mitä hän luuli näkevänsä ja kokevansa oli vain varjo menneisyydestä eikä kukaan muu olisi voinut sitä nähdä. Mutta kuinka paljon nykyisyys voi menneisyyttä muuttaa? Entä tulevaisuus? Ja kuka senkin tietää, miten runoa päästetään saumoista, kun sata vuotta historiaa pyrkii samaan virkkeeseen?"

Tenho Kiiskisen kirja-arvio kirjastani:

http://www.oikeamedia.com/o1-58809

Kirjaani voi ostaa täältä:

http://kiuaskustannus.com/products-page/kiukaankirjat/jarmo-teinila-puhallintehdas/

tai täältä:

https://www.booky.fi/tuote/jarmo_teinila/puhallintehdas/9789527197097

Kiitos kaikille, jotka jaksoitte lukea blogitekstini ja erityiskiitos teille, jotka tilasitte kirjani. Toivottavasti se tarjoaa teille unohtumattoman kokemuksen.

J