Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (toinen osa, luku1.)

1.

Perjantaina, vain kolme päivää ennen kuin Valto sai toimeksiantonsa MC Keppostelijoilta ja Danjalta, järjestettiin Stålarminkadun vallatussa pommisuojassa perinteiset reggaepunk-bileet. Paikalle oli tullut yli kaksisataa Vajaaälymystön edustajaa tai kannattajaa sekä muutamia kymmeniä uteliaita, lähinnä opiskelijoita. Pommisuojan sisäänkäynnin edessä liehuivat punamustat liput, joiden edessä seisoi kädet puuhkassa kaksi siirtolohkareen näköistä ja kokoista Ultraa. He olivat järjestysmiehiä, mutta ennen kaikkea he olivat varmistamassa, ettei sisään pääse tavallisen näköistä väkeä. Muutama poikkeus sallittiin, koska opiskelijat sanoivat olevansa Pohjois-Pohjanmaalta ja vasta aloittaneensa opiskelut.

-          Hyvä on, mutta seuraavalla kerralla pitää olla vähintään naamaläväri tai tatuointi

kiusallisessa paikassa, toinen Ultrista sanoi ryhmälle, jonka vaatteiden ja naamojen väri oli seepia.

Joukosta ei saanut erottua, työssäkäyvästä väestä puolestaan oli velvollisuus erottua. Mitään yhtenäistä asua näissä tilaisuuksissa liikkuvilla ei ollut, tärkeintä oli, ettei näyttänyt reimalta.

Vaikutti siltä, että yksi yhteinen piirre heillä kuitenkin oli. Etenkin keikkoja järjestävillä ihmisillä vaatteet olivat aina mustat ja vasemmassa käsivarressa roikkui punainen nauha.

    Ensimmäinen bändi soitti ensimmäistä biisiä, kun läheisen huoltoaseman pihaan liukui matkailuauto. Sen kyljissä komeili Ylen mainosteipit. Autosta nousevan nuoren miehen nahkatakin selässä luki Yhteiskunta on mätä. Ja alempana Discharge. Rotsi oli Kulin sedän vanha, hihansuissa oli edelleen fiftareiden kuivunutta verta kahdeksankymmentäluvulta. Kuli oli saanut rotsin sillä ehdolla, että sitä ei pestä. Se oli täydellinen valeasu ja ennen kuin lähti kohti pommaria, Kuli laittoi rintamukseensa vielä uuden rintamerkin, jonka oli tilannut netistä. Siinä luki Hopeinen Jolla. Tukalleen hän ei ollut tehnyt mitään, jättänyt sen vain aamulla pesemättä ja kampaamatta; se oli sillä punk.

    Kun Kuli lähestyi pommisuojaa, ensimmäinen esiintyjä Valkoisen miehen taakka, soitti jo hittibiisiänsä ja huudatti kertosäkeessä yleisöä. Biisin rytmi oli reggaeta, kitaran särö punkkia:

Kelle on yön lusikalla annettu,

ei näe päivällä kauhaa,

kun sotaa käyvät tutut ja hutsut,

ei kukaan saa rauhaa.

Kertosäe oli mukaansa tempaava ja Kuli käveli kohti manalan porttia rytmissä jammaillen. Kerberokset kuitenkin pysäyttivät hänet.

-          Mikäs tuo on?

Toinen Ultra osoitti Kulin uutta rintamerkkiä. Natsi nielaisi pari kertaa ja haki sanoja.

-          Se on uusi punkbändi Valkeakoskelta, Jatsin bändi.

-          No siinä tapauksessa sisään vaan.

Kuli käveli lipunmyyntitiskille ja ojensi kympin setelin tytölle, jolla oli musta lyhyt tukka ja hitler-viikset. Natsi-Kuli sulautui hyvin joukkoon.

    Kulin pelasti hänen omistautumisensa punkmusiikille. Kukaan hänen ystävistään ei tiennyt, että hänellä oli kenties Suomen laajin punklevykokoelma. Suurimman osan siitä, hän oli saanut sedältään, jonka rotsikin oli. Kuunteli Kuli RAC:täkin, mutta punkin hän oli saanut jo sedän maidossa.

    Kulilla oli ollut täysi työ esittää humalaista, kun nelituntisen tapahtuman viimeinen bändi, Koiruus kiipesi lauteille. Kulilla oli povarissaan muovinen Valdemar-pullo, jonka hän oli täyttänyt puolukkamehulla. Siitä hän oli ottanut huikkaa ja horjahdellut hetkittäin, kuten tällaisissa kemuissa tapana oli. Jos hän olisi paljastunut patriootiksi, hänet olisi luultavasti potkittu hengiltä. Sitä suvaitsevaisuus tarkoitti, nazi punks fuck off and die. Punkista oli tullut osa uskonnollista kulttia, enää ei tarvinnut ajatella itse. Se ei ollut enää kapinaa vallitsevaa järjestystä vastaan, se halusi itse hallita.

    Koiruus soitti viimeiseksi Sielun Veljien On mulla unelma -biisin. Versio oli todella rankka ja Kuli hyppi ylös ja alas paikallaan, kuten kaikki muutkin. Tunnelma oli hurmoksellisen epäisänmaallinen. Keikka päättyi asiaankuuluviin huutoihin: rajat auki, rajat auki, rajat auki… Siinä vaiheessa Kuli havahtui ja lähti kävelemään kohti pommisuojan suuaukkoa. Hän ei tiennyt, että juuri tämä reaktio paljasti hänet. Hänen takanaan oli koko ajan seissyt Vajaaälymystön vakoilija. Hän oli kiinnittänyt erityistä huomiota erääseen kiellettyyn rintamerkkiin, siinä luki Cock Sparrer. Kuli ei ollut tiennyt, että tämä ehkä ensimmäinen ja oikeasti työväenluokkainen punkbändi Lontoosta oli nykyisin punamustien mustalla listalla. Syynä oli arvatenkin England Belongs to Me -levy. Nykyäänhän mikään ei saanut kuulua kenellekään, etenkään maa. Se oli fasismia ja rasismia.

    Myös Sham 69 oli joutumassa samalle listalle. Miksi, koska heidän autenttinen ja vilpitön uhonsa sai uudet bändit kuulostamaan pelkältä ruikutukselta. Sitä Vajakit eivät voineet hyväksyä. Kaikkien piti olla yhtä huonoja.

    Vajaaälymystö oli määritellyt uudestaan myös sen, ketkä ovat työväenluokkaa ja mihin se sai uskoa. Duunarit eivät enää sitä olleet, koska he eivät totelleet selkeitä ohjeita. Kaiken lisäksi duunarit äänestivät väärää puoluetta. Ei sellainen kuulunut demokratiaan. Siksi käynnistettiin kampanja työajan lyhentämisestä kuuteen tuntiin päivässä. Kampanjan tavoitteena oli tehdä duunareista niin köyhiä, ettei entisellä eli väärällä työväenluokalla olisi enää varaa ottaa asuntolainaa tai ostaa ylipäänsä mitään kallista. Se olisi vain isällinen rangaistus sopimattomasta käytöksestä. Myös kaikki isänmaallisuus oli kiellettyä. Duunarien kaulassa roikkuvat suomileijonariipukset olivat kuin keltainen tähti juutalaisten rinnoissa aikoinaan. Leijonariipus kertoi kantajansa kuuluvan alempaan rotuun, joten syrjintä oli sallittua. Oikea työväenluokka oli nykyisin ylempää keskiluokkaa, joka oli valmistuneet yliopistolta mieluiten humanistisesta tai yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta. He tulisivat olemaan se primus motor, kun vallankumous alkaisi. Näin he ajattelivat.

    Kuli hyppäsi asuntoautoonsa ja työnsi cd:n pesään. Hän pomppi istuimellaan ja kun kertosäe alkoi, Kuli lauloi tippa silmässä mukana.

”England belong's to me
A nation's pride the dirty water on the rivers
No one can take away our memory
Oh Oh, England belongs to me”