Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (toinen osa, luku 3.)

3.

Kuun sirppi veti sinisen viltin Turun kaupungin ylle. Tähdet rapistelivat taivaan kantta. Ne halusivat tirkistellä, mitä Maassa oli meneillään, mutta koska olivat nuoria, eivät ymmärtäneet, että se minkä näkivät, oli tapahtunut jo aikoja sitten. Ja tämäkin oli vain uusinta.

    Entä Otavan tähtikuvio sitten? Maasta katsoen näytti siltä, että tähdet olivat samalla etäisyydellä, vaikka todellisuudessa matka kuvion eri tähtiin oli seitsemästäkymmenestäkuudesta sataan kuuteenkymmeneen valovuotta. Seitsemän tähteä, seitsemän veljestä: Dubhe, Merak, Phecda, Megrez, Alioth, Mizar ja Alkaid. Ne eivät olleet mitään sukua toisilleen. Suomalaiset antoivat kuviolle nimen kalaverkon mukaan, slaavit ja germaanit kutsuivat sitä Suureksi Vaunuksi, venäläiset Kauhaksi ja amerikkalaiset Suureksi Kauhaksi. Lahden takana koko on aina ollut tärkeä attribuutti. Tarkkaan ottaen mitään tunnistettavaa tähtikuviota ei ollut, kun otimme huomioon kolmannen ulottuvuuden. Kyse oli perspektiiviharhasta. Kuvio ei siis ollut sellainen kuin me taulujen töllistelijät luulimme, sille antamamme nimetkin olivat kulttuurisidonnaisia. Mitä tämä kertoi avaruuden valloituksesta? Tai yhtään mistään?

    Joidenkin laskelmien mukaan Maassa on kautta aikojen syntynyt yli sata miljardia ihmistä. Yhtä monta on ollut totuuden etsijöitä ja näkökulmia. Yhtä monta turhaa matkaa. Ja tätä kaikkea yritimme ymmärtää mittaamalla ja nimeämällä, heiluttamalla milloin minkäkin värisiä lippuja, rukoilemalla jumalia ja niin edelleen. Kunnianhimosta ei ainakaan ole ollut puutetta.

    Entä neljäs ulottuvuus, aika? Tunnemme kellon ja ”tapamme aikaa”, vaikka asia on päinvastoin. Kello väittää, että asiat tapahtuvat peräkkäin, vaikka ne tapahtuvatkin rinnakkain, samanaikaisesti. Kello on ajalle sama kuin kristinuskolle risti, joka on pelkkä kömpelö yritys kieltää kuolema. Kello kertoo, milloin pitää herätä olemaan oikeassa.

    Todellisuudessa aika tappaa meidät. Ja helvetin hyvin tappaakin.

   

Aamu valkeni nopeasti ja ensimmäiset linnut aloittivat heti sirkutuksen. Kuudelta lintujen meteli oli sietämätön ja Laippa pyöri vuoteessaan itäisessä keskustassa. Kahdeksalta autojen ääni peitti alleen luonnon requiemin, Laippa päätti lähteä aamulenkille. Hän veti päälleen trumpettilahkeiset samettihousut ja sinapinvärisen kauluspaidan.

    Mittaillessaan itäisen keskustan kortteleita hän ihmetteli elämää ja sitä miksi oli sellainen kuin oli. Onko kohtaloa olemassa, hän kysyi itseltään ja joutui vastaamaan kieltävästi. Ihmisillä on vapaa tahto, joka kirjoittaa heidän kohtalonsa, tarinansa, mutta sen irrottaminen muiden tarinoista on hieman typerää. Silloin ihminen on pelkkä matka ja matkan pää on aina kuolema.

    Laippa hymyili itsekseen syvällisen synkille ajatuksilleen. Hän oli aina erottunut porukasta. Hän oli individualisti.

    Vuosi sitten Laippa oli eronnut tyttöystävästään tai oikeastaan tämä oli jättänyt hänet. Sara oli saanut hänet ajattelemaan perimmäisiä kysymyksiä. Se oli tehnyt Laipasta onnettoman. Siksi pojan ajatukset olivat yhtä syvällisiä kuin kiinalaiset sananlaskut. Hän myös näytti hieman sellaiselta, housuun lirahtaneelta mietelmältä.

    Ne askeleet, jotka Laippa otti, voitiin yhdistää näkymättömällä viivalla. Toisen kengän kärjestä toisen kantapäähän muodosti kolmion tärkeimmän sivun, liikkumattoman liikuttajan. Se viskoi kukonhelttaista vallankumouksellista eteenpäin. Kun suljemme yhtälöstä pois jalat ja muut kulkuneuvot, autot, junat lentokoneet ja Laipan itsensä kaikkine persoonallisine piirteineen, voimme nähdä ihmisen elämän tarinan kuolemaa kohti aukeavana lankakeränä. Kissa leikkii lankakerällä niin kauan kuin se pyörii. Kun langan pää näkyy, leikki on loppu.

    Yksilö kuolee, mutta elämä jatkuu.

    Ei tosin enää pitkään Kulin osalta. Mutta hän onkin vain yksilö. Täysin turha eksemplaari, ihmismoniste. Kuten me kaikki.

Laippa ja Kiiruna jättivät polkupyöränsä Topinojan kaatopaikan verkkoaitaan nojalleen. Kiirunalla oli mukanaan leipäveitsi, Laipalla pesäpallomaila. Molemmat varsin hyviä jäänsärkijöitä, kun keskustelun avaaminen tuntuu kiusalliselta.

    Kuli oli valvonut koko yön ja editoinut kuvamateriaaliaan satamasta. Hän oli lisännyt pitämäänsä excel-pohjaiseen lokiinsa balkanilaisten liikkeet, autojen rekisteritunnukset, miesten lukumäärän ja niin edelleen. Hän oli tehnyt valtavan pohjatyön, mutta hän ei ollut pystynyt ratkaisemaan arvoitusta, kuka oli J.S.

    Muutenkin kuin tutkimuksissaan Kuli oli aina äärettömän pikkutarkka ja tehokas. Jos hän osti kaupasta Reissumiestä, piti myös leikkeleiden olla pyöreitä. Jos taas Vaasan ruispalat olivat tarjouksessa, niiden päälle Kuli laittoi suorakaiteen muotoista lihajalostetta. Kurkun siivut, jotka hän mittasi mauserilla, toivat tähän terveelliseen välipalaan kivasti kosteutta ja se oli helpompi niellä. Kuli kutsui työntömittaa mauseriksi laitteen patentoineen yrityksen mukaan ja tietenkin siksi, että nimi kuulosti saksalta. Saksaa hän ei tosin osannut, mutta voileipien tekemisessä hän oli ässä tai peräti äs-ässä.

    Lihansyönnin suhteen Kuli ei seurannut kuuluisan esikuvansa vegaanikorpraalin esimerkkiä, vaikka oli jo pikkupoikana piirrellyt hakaristejä pulpettiinsa.  

    Tuntui hieman oudolta, että niinkin tarkka mies kuin Kuli oli unohtanut lukita asuntoautonsa oven. Niin kuitenkin oli käynyt. Ehkä se johtui univelasta tai pervitiinin puutteesta. Niin tai näin, se antoi Laipalle ja Kiirunalle epäreilun edun. Ultrat tempaisivat oven auki, Kuli pomppasi hereille asuntoautonsa sohvalta ja lyhyen käsirysyn jälkeen Kiiruna upotti leipäveitsensä perfektionatsin rintaan.

Vasta Saippua Centerillä Laippa sai suunsa auki. He jättivät pyöränsä telineeseen ja katsoivat toisiaan.

-          Kaljaa, nyt tarvitaan kaljaa.

-          Perkele, kuolikohan se?

Ultrien päämajassa toimi salakapakka, jossa rahaa ei käytetty. Jääkaapit olivat aina täynnä olutta ja siideriä ja jokainen otettu pullo merkattiin listaan. Juodut tuotteet maksettiin, kun opintotuki tai joku muu merkittävä yhteiskunnan maksama subventio nasahti takkutukan tilille. Parin tunnin päästä Kiirunan ja Laipan sarakkeissa rasteja oli seitsemän, saman verran kuin on tähtiä Otavassa ja poikia Jukolassa.