Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (toinen osa, luku 6.)

6.

Valto jätti Saufabteilungin pöytään ja suuntasi askeleensa Kauppatorin taksiasemalle. Kauppiaskadun suojatiellä häntä vastaan tuli kulttuurijyrsijä. Tuo city-luontomme jäntevä ja harvinainen harmaahapsi, joka käveli aina viivasuoraan, vaikka olisi kääntynyt kadunkulmassa.

    Siis mitä?

    Normaalisti ihmiset kävelivät niin, että vasen ja oikea jalka jättivät kaksi vierekkäistä askelnauhaa, mutta ei hänen tapauksessaan. Nauhoja jäi vain yksi. Kun hän nosti oikean jalkansa, se putosi tismalleen hänen kulkemansa reitin keskelle ja hetken päästä saman teki vasen jalka. Lumihankeen hän olisi siis jättänyt ikään kuin yhden kengän jäljen, joka helminauhan tavoin olisi monistunut tismalleen yhtä kaukana edellisestä. Kirjaston hyllyjen välissä tällä lajilla oli tapana puikkelehtia kuin näätä. Parta ironisesti täristen tietenkin. Mutta ainakaan tämän Valton näkemän yksilön parta ei ollut ironinen. Pikemminkin surullinen. Ehkä se johtui siitä, että kirjasto oli jo kiinni.

    Humalastaan huolimatta Valto kiinnitti huomiota tähän uhanalaiseen kulttuurijyrsijään, joka oli noussut kahdelle jalalla vasta kaupungistumisen myötä. Missä ikinä järjestettiin jonkinlaisia kulttuuritapahtumia, oli mahdollista bongata näitä hinteliä ja arkoja luonnonoikkuja. Laji oli siitä erikoinen, että kaikki tavatut yksilöt olivat uroksia.

    Pian kulttuurijyrsijä katosi kaupungin varjoihin ja Valto katseli hänen menoaan. Päätään pudistellen Valto astui taksiin ja pyysi ajamaan Kärsämäkeen. Hän oli täysin unohtanut, että Carsten oli saanut hänen kotisosoitteensa selville, eikä sinne ollut turvallista mennä. Linja-autoaseman kohdalla hän kiinnitti huomiota nuoreen pariin, jossa oli jotain tuttua. Kyllä, siinä seisoivat Pikku-Kosti ja Danjan sisko. Valton hajamielisyys näytti palvelevan suurempaa tarkoitusta.

-          Stoi, stoi!

-          Eikös meidän pitänyt sinne…

Valto heitti kuskille kympin ja säntäsi ulos autosta. Kun taksi kaasutti pois, Valto juoksi Aninkaistenkadun yli kohti nuorta paria. Pikku-Kosti oli niin keskittynyt aikatauluihin, ettei huomannut lähestyvää dekkaria. Tilanne oli stressaava ja jälleen kerran Valton aivot tekivät hätäiset temput. Hän näki mielessään kaksi materiaalista oliota, jotka hakivat hyväksyntää myös havainnon ulkopuolisina matemaattisina olioina. Valto ei kuitenkaan tiennyt, miten huonosti käyttäytyviä entiteettejä läksytetään, joten hän tarrasi Pikku-Kostia kädestä kiinni.

-          Jumalaut teitä on etsitty.

-          Päästä irti, perkele!

Pikku-Kosti yritti rimpuilla irti ja Danjan sisko löi Valtoa repulla. Valto kertoi, että on heidän puolellaan ja halusi vain jutella. Lopulta nuoret rauhoittuivat. Valto selitti, että Pikku-Kostin veli ja Danja olivat palkanneet hänet etsimään heitä. Nuoret selittivät, etteivät halunneet tulla löydetyksi, ja että halusivat vain olla rauhassa. He halusivat paeta Turusta mahdollisimman kauas. Pikku-Kosti kertoi, kuinka he olivat paenneet serbeiltä Orikedolla. Hänellä oli ollut Leatherman maihinnousukengässä piilossa eivätkä vartijat olleet äkänneet sitä. Sillä hän oli saanut köydet poikki. Kun MiLF iski pajalle, nuoret pakenivat hälinän turvin. Pikku-Kosti kertoi, ettei hän tai he halunneet sellaista elämää.

    Vihdoin Valtokin ymmärsi mistä oli kysymys. Jos he olisivat jääneet Turkuun, heidät olisi vedetty mukaan siihen järjettömään touhuun, jota MC Keppostelijat ja balkanilaiset harrastivat. Kumpikaan ryhmä ei myöskään katsonut hyvällä sitä, että kahdesta niin erilaisesta kulttuurista tullutta ihmistä seurustelivat. Danjan ja hänen siskonsa sukulaiset olivat muslimeja, vaikkakaan eivät kovinkaan uskonnollisia ja Pikku-Kostin veli ja tuttavapiiri, noh, moottoripyöräharrastajia. He olivat kuin Romeo ja se toinen siitä elokuvasta, jonka nimeä Valto ei muistanut.

-          Soittakaa edes niille!

-          Ne vaativat meitä palaamaan kotiin, Pikku-Kosti sanoi.

    Valto kirosi neuvottomana, mutta ymmärsi nuoria. Hän ei kuitenkaan voinut päästää heitä lähtemään, ellei pystyisi tarpeen tullen todistamaan, että oli löytänyt heidät. Dekkari sai oivalluksen ja repi nuoret linja-autoaseman sisälle. Kahvilasta hän osti tuoreen Sensaatiolehden ja pyysi tarjoilijaa ottamaan heistä muutaman kuvan nokialaisellaan. Lehden hän asetteli heidän eteensä kuin kysymys olisi ollut kidnappauksesta. Valto nosti vielä oikean kätensä peukalon ylös ja hänen ilmeensä oli epätoivoinen kuin keisaria katsovalla kristityllä aikoinaan, kun Colosseumilla tarjottiin leipää ja sirkushuveja.

    Kun kuvat oli otettu, Valto kaivoi jostain itselleen tuntemattomasta syystä lompakostaan kymmenen viidenkymmenen euron seteliä ja löi ne pikku-Kostin kouraan. Tämä kiitti ja nuoret juoksivat Helsinkiin lähtevään bussiin. Valto vilkutti hyvästit ja kääntyi kannoillaan. Hän ajatteli olevansa yllättävän hyvässä kunnossa kuolleeksi mieheksi. Morituri te salutant!

Vain hetki sen jälkeen, kun bussi nytkähti liikkeelle, Helsinki-Vantaalle laskeutui lentokone, jonka kyydissä oli ryhmä Balkanin sotien veteraaneja. Sympaattiset Marko, Mihailo ja Miomir ja heidän johtajansa Drago, jolle mikään epäinhimillinen ei ollut vierasta, olivat vihdoin päässeet lentolipuissa luvattuun maahan. Ryhmää oli vastassa Carsten, Valton vanha tuttu, aserenki, joka myi palveluksiaan eniten tarjoavalle.

    Tullimiehet katsoivat neuvottomina, kun käytävää pitkin marssi neljä sotilaan näköistä miestä, mutta kenelläkään ei ollut matkatavaroita, joita olisi voinut kollata. Matkatavarat olivat luonteeltaan immateriaaliset. Ne olivat sodassa opitut taktiikat, erilaiset taistelulajit ja kehno moraali. Miehet olivat pukeutuneet mustiin maihinnoususaappaisiin, mustiin reisitaskuhousuihin ja mustiin nahkatakkeihin. Kukaan ei puhunut mitään.

    Vaikka miehet olivat jo Valton ikäisiä, heidän ulkonäkönsä piti vittuilijat loitolla.

    Carsten oli varastanut Paraisilta Mercedes-Benzin V-sarjan tila-auton, joka tarjosi miellyttävän ajokokemuksen suuremmallekin perheelle. Kyseisen auton omistanut perhe ei tosin enää pääsisi ajokokemuksesta nauttimaan eikä tekemään perinteeksi muodostuneita Lapinreissuja. Heidät oli sullottu 1900-luvun alussa rakennetun herraskartanon kellariin. Heillä oli asiaa enää patologille.

    Kun Carsten pakeni pajalta, hänen kuskinsa, joku hänelle suositeltu paikallinen romukauppias, vei teutonin Paraisille. Tarkoitus oli löytää riittävän rauhallinen ja iso talo ja kun sellainen löytyi, Carsten teloitti koko perheen. Sinne oli tarkoitus majoittaa serbialaiset käenpojat rauhassa laatimaan suunnitelmiensa. 

    Koska Suomesta ei saa aseita helposti, Carsten selitti Dragolle, että heidän piti tehdä pieni koukkaus Hangossa. Hänen kuskinsa oli kertonut Koverharin metsästys- ja ampumaseuraan kuuluvan entisen poliisin osoitteen. Eläköityneen poliisin luota he saisivat kaiken tarvittavan suhteellisen pienellä vaivalla.

    Ampumaseuran läheisessä metsikössä oli edellisvuonna joku hullu ollut testaamassa laittomia aseita ja kun mies oli tehty vaarattomaksi, eläkkeellä olevaa poliisia oli asian tiimoilta haastateltu uutisiin. Hän oli esitellyt avoimesti ja hyvässä uskossa oman asekaappinsa turvajärjestelyt, eikä ollut ymmärtänyt, että rosvot ja romukauppiaat saattoivat katsoa lähetystä ja tehdä muistiinpanoja. Tällaiset tiedot oli ollut helppo vaihtaa rahaksi.

    Eläkkeellä olevan poliisin ja hänen vaimonsa onneksi he olivat viettämässä rubiinihääpäiväänsä Playa del Inglesissä.

    Vaikka aseet oli lukittu huolellisesti metallikaappiin ja aseiden lukot olivat erillään eteisen kirstussa, Dragon tovereiden kaltaisille miehille syrjäinen paikka oli kuin myyjätön karkkikauppa lapsille. Carsten oli ostanut Motonetista Boschin kulmahiomakoneen, jolla metallikaapin lukot napsahtivat helposti poikki. Pian aseet ja patruunat oli lastattu tila-autoon ja matka Varsinais-Suomeen saattoi jatkua.

    Kello oli hieman yli kolme aamuyöllä, kun reilut satakolmekymmentä teutonihevosta hirnahtivat unisesti Paraislaisen kartanon pihassa ja kävivät yöpuulle. Kartanon kellarissa ikiyötä nukkuva perhe ei koskaan pääsisi todistamaan sitä, mitä seuraavina päivinä tulisi tapahtumaan.

    Carsten oli ollut armelias ja tappanut ensiksi perheen isän, ettei tämän tarvinnut katsella, mitä hänen viisitoistavuotiaalle tyttärelleen tapahtui. Aseena hänellä oli ollut salaperäiseltä kuskilta saatu metsästyspuukko. Äiti ja poika olivat kuolleet vain muutama sekunti isän jälkeen. Heille ei ollut ollut käyttöä.

   Germaani oli omaksunut uransa aikana tietyn pragmaattisen julmuuden. Hän tiesi, että alalla oli paljon työntekijöitä, jotka nauttivat kidutuksesta, mutta hän ei sellaisesta perustanut. Hän tappoi nopeasti ja siististi, ilman sentimentaalista hölynpölyä. Jos tappamisesta tulee addiktio, mies on heikko; jos tappamiseen liittyy vallantunnetta, mies on akkamainen, oli Carsten kerran todennut Valtolle, kun kohteena oli ollut erään maan suurlähettiläsperhe Etelä-Afrikassa.

    Ennen kuin hän vetäytyi perheen teini-ikäisen tytön päältä, tämä oli jo kuollut. Sama oli tapahtunut nyt Paraisilla.