Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (toinen osa, luku 7.)


7.

Kello oli hieman yli yhdeksän perjantaiaamuna, kun ovikello soi. Valto havahtui sohvalta ja noustessaan istumaan kumosi lattialla seisseen ja puoliksi juodun Stoli-pullon. Jalkoja kivisti. Hän oli kävellyt illalla linja-autoasemalta kotiin ja palautusjuomaksi otettu Stolichnaya moukaroi nyt asetaldehydinä keski-ikäisessä miesvartalossa. Ovikello soi uudestaan. Sitten kuului myös koirien räksytystä. Dekkari kipaisi kylpyhuoneesta kylpytakin, jonka rintamuksessa luki Elvis. Kun käveli portaat alas ovelle, hän melkein kompastui eteisen mattoon. Valto tempaisi oven auki, ajattelematta yhtään sitä, että sen takana saattaisi olla Carsten.
-          Huomenta! Olettekos te se etsivä?
Ovella seisoi kumaraan painunut mummu, jolla oli puolen tusinaa hihnaa käsissään ja hihnoissa puolen tusinaa sikspäkin kokoista räksyttävää koiraa.
-          Huomenta, juuh…
-          Kun meidän Carl Gustaf on kadonnut.
-          Teidän miehenne?
-          Ei kun koira, kiinanpalatsikoira. Mummu näytti koiran kuvaa.
-          Voi kuulkaa rouva, kun minulla ei nyt oikein ole aikaa etsiä koiria.
-          Minä maksan kyllä.
Mummu kaivoi taskustaan liikuttavan tukun ryppyisiä seteleitä ja ojensi niitä Valtoa kohti. Tämä teki torjuvan eleen kädellään.
-          En minä sitä epäillytkään. Soittakaa poliisille, jos niillä olisi aikaa…
-          Soitin jo, ei ollut. Antaa olla sitten.
Mummu kääntyi poispäin ja komensi koiriaan seuraamaan. Valto tunsi piston sydämessään. Hän vilkaisi kelloaan, se oli vartin yli yhdeksän. Oli perjantaiaamu ja krapula takoi Valton tomumajaa.
-          Rouva, anteeksi. Missäs se teidän koiranne katosi?
Valto puki perinteiset cowboy-vaatteet hätäisesti päälleen ja kirosi mielessään hyväsydämisyyttään. Rouva koirineen odotti alakerran keittiössä. Koirista lähtevä ääni kuulosti täydessä vauhdissa lukkojarrutuksen tekevältä junalta. Se juna ajoi suoraan Valton silmien välistä sisään. Hän tiesi, ettei tuskaa kestäisi kauaa. Koira oli luultavasti mummun naapurissa tai korkeintaan parin talon päässä.
    He lähtivät verkalleen kävelemään Pulmussuonkatua ja kääntyivät Paasikadulle, jolla mummun talo oli. Valto pyysi mummulta koiran kuvan ja kehotti häntä menemään kotiinsa odottamaan. Valto kierteli läheisten talojen pihoja, kunnes huomasi erään talon takapihalla vaaleanpunaisen koirankopin. Talo näytti hiljaiselta, isäntäväki oli varmaan töissä. Valto hiippaili takapihalle. Näky, joka häntä siellä odotti ei ollut kovinkaan yllättävä. Carl Gustaf nylkytti ulisevaa beaglea takaa päin. Tapahtumaa seurasi tirskuen arviolta toisella luokalla oleva poika. Valto ei tiennyt, mitä olisi pojalle sanonut, joten hän vain kaappasi Carl Gustafin kainaloonsa kesken coituksen ja lähti juoksemaan mummun talolle. Marski oli tietenkin suivaantunut, koska hänet oli revitty pukilta ennen loppuhuipennusta ja yritti nyt näykkiä dekkarin sormia.
    Valto kieltäytyi vielä kerran kohteliaasti mummun rahoista ja jatkoi juosten takaisin kotiin. Hän vilkaisi taas kelloaan ja vasta silloin hän muisti, että Carstenilla oli hänen osoitteensa. Valto otti mukaan vain kaikkein välttämättömimmän: kaksi pulloa pääkaupunkilaista, kartongin punaista Marlboroa ja Elvis-t-paidan. Hän sulloi tuotteet mustavalkoiseen putkikassiin, jossa luki FC Haka. Hevonen käynnistyi ensimmäisellä, kuten sillä hevosella oli tapana. Vasta Tampereentien Prisman liikennevaloissa hän huomasi, että etusormesta vuosi verta. Valto nuolaisi haavaa ja ymmärsi hyvin Kalle Kustaan reaktion. Reipas poika, hän totesi itsekseen ja katsoi naamaansa Mustangin taustapeilistä.
    Valto ajoi vihreän valon aallonharjalla aina Kupittaan Citymarketin risteykseen asti. Yki kaista oli poissa käytöstä ja kuopan äärellä ihmetteli lauma huomioliivisiä työmiehiä. Valto kaivoi nokialaisen esiin ja soitti Rekalle.
-          Saatana!
-          Ei kun Valto.
-          Kalle on täällä.
-          Saatana!
-          Tunnin päästä…
Valto kirosi huonoa ajoitustaan ja ajatteli mennä Piispanristin Prismaan tekemään ruokahankintoja. Hän ymmärsi, ettei kotiin ollut menemistä muutamaan päivään, joten hän joutuisi asustelemaan Rekan luona ja syömään hänen jääkaapistaan. Oli siis syytä myös viedä sinne jääkaappiin jotain.
    Prisman tuulikaapissa Valto oli kompastua samaan hippiin ja vapaudenharrastajaan, joka alkuviikosta oli jakanut flaijereita jokaperjantaisiin Tonttumäen alla olevassa pommisuojassa järjestettäviin reggaepunk-bileisiin.
-          Jou maaaan, onks mun rastat hyvin, näkyyks bongi?
-          Hei karvajesaja, mee töihin!
    Valto otti ostoskärryt ja syöksyi hyllyjen väliin kuin delfiini aaltoihin. Puolen tunnin lihapitoisen ostosrundin jälkeen Valto kammersi läpi Prisman parkkipaikan kahta räjähtämispisteessä olevaa muovikassia kantaen. Loput asiakkaat saisivat syödä porkkanoita.
    Kun Valto kantoi Rekan luona ostoksiaan sisään, hän huomasi heti, että jotain oli vinossa.
-          Sähän näytät yhtä kalpealta kuin Michael Jackson. Onko jotain sattunut?
-          Mä en pidä sun rasistisista kommenteista. Eteenkään nyt. Sä olet välillä kun joku typerä
natsi.
-          En minä ole natsi, minä vain pidän saksalaisesta kulttuurista, kuten olen sanonut. Tai en
minä kulttuurista niin välitä, mutta siitä täsmällisyydestä.
-          Mikä sulla on kaulassa?
-          Jaa tää? Tää on vanha hopeamarkka. Joku Tennilä vai mikä sen nimi oli, myi näitä Pytyssä.
Niistä menee euro Lotta Svärdille. Vasta nyt Rekka kiinnitti huomiota Valton kaulassa iloisesti heiluvaan riipukseen, jonka tämä oli ostanut edellisellä viikolla.
-          Oot sää jumalaut hyväuskoinen hölmö!
-          Älä nyt, tää on mun syntymävuodelta, kuusseiska.
Rekka oli hetken aikaa hiljaa. Valto hiplasi riipustaan ja oli kuulevinaan nyyhkytystä.
-          Kalle jätti mut, Rekka sanoi ja purskahti itkuun.
Valto ei tiennyt, mitä tehdä. Halaamisesta saattaisi vaihtokaupassa saada avohaavan tai aivovaurion. Hän piti Rekasta todella paljon, mutta asian ääneen sanomisessa oli omat riskinsä. Yleensä Rekka oli nainen talossa ja hän pelkkä mies, tilanne oli hämmentävä. Hän siirsi tuolinsa Rekan viereen ja asetti kätensä varovasti naisen olkapäälle. Yllättäen Rekka karahti hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Pesunkestävällä dekkarilla lirahti teelusikallinen virtsaa pesemättömiin boksereihinsa, jotka olivat jo valmiiksi haperossa kunnossa. Nyt ne antoivat kokonaan periksi ja etana löysi täysin uuden ulottuvuuden Elviksen silmän kohdalta. Kiitos laajentuneen eturauhasen ja sen mukanaan tuoman pissavaivan, etana näki nyt saman minkä Elviskin.
    Valto halasi Rekkaa ja silitti hänen selkäänsä pitäen huolen, että heidän lantioseutunsa pysyi riittävän etäällä toisistaan. Hetken päästä Rekan nyyhkytys loppui ja hän valisti suttuiset kasvonsa Valtolle. Dekkari sai poskelleen ison märän pusun ja etana syöksyi eteenpäin Kuninkaan naamaa irvokkaasti repien. Onneksi se ei osannut avata Leviksien nappeja sisältäpäin. Vaihtobokserit Valto oli unohtanut ottaa mukaan, kun lähtö oli ollut niin hätäinen.
-          Senkin hölmö!
-          Miten niin hölmö? Kato mitä mä ostin.
    Valto latoi ostoksia lievässä etukumarassa keittiön pöydälle. Viisi pakettia Amerikan pekonia, kolme kiloa jauhelihaa, Naudan sisä- ja possun ulkofileetä, neljä pakettia Kivikylän vanhanajan nakkeja, kaksi kennoa kananmunia, kaksi litraa punaista ja kaksi litraa rasvatonta maitoa…
-          Missä kasvikset?
-          Kyllähän minä voisin niitäkin syödä, mutta olen ulkoistanut sen homman ruualleni.
    Rekka nauroi hänen kommentilleen ja ostoksilleen kosteita silmänurkkiaan pyyhkien. Valto juoksi vielä autolle ja löi hetken kuluttua pöytään vodkat ja Marlborot. Rekka sekoitti molemmille pitkät paukut puolukkamehuun. Hän oli pääsemässä jälleen tilanteen herraksi. Nainen kun oli.  


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Työväenluokalla ei ole nimeä

Olisko päiväkirjan pitäminen kova sana?

Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (toinen osa, luku 5.)