Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (toinen osa, luku 4.)

4. 

Valto heräsi tuttuun erektioon, joka hamusi Rekan peppuvakoa. Tällä kertaa hän oli viisaampi ja nousi varovasti peiton alta yrittämättä mitään. Valto tiesi, että omaa maalia ei kannattanut tehdä, vaikka joskus onkin viisasta syöttää vastustajan lapaan, jotta näkee miten se reagoi. Hän asetteli mailansa paremmin hapertuneisiin boksereihinsa ja vilkaisi vielä nukkuvaa naista ennen kuin painui pihalle tupakalle. Hetken aikaa Valto pudisteli päätään ja huokasi syvään, kun ymmärsi, ettei lätkämailaa sopinut viedä ringette-kaukaloon.

    Varsinaissuomalainen aurinko oli jo puiden latvojen tasolla, kun Valto sytytti toisen tupakan. Noin neljätuhatta eri kemikaalia syöksyi läpi keski-ikäisen miehen elimistön eikä korkeasta mailasta ollut enää tietoakaan. Etana vetäytyi koloonsa torkkumaan.

    Pian Rekkakin heräsi ja teki nyt vuorostaan heille aamupalaa. Siinä kokkaillessaan hän luki sähköpostit. Erityisesti yksi sai hänet huokaamaan huolestuneena.

    Tukevan aamupalan jälkeen Valto ja Rekka summasivat viimeaikaisia tapahtumia. He olivat yhtä mieltä siitä, että poliisi ei Balkanin pahoja poikia saisi aisoihin. Suomalainen oikeusjärjestelmä oli heille kuin kärpäslätkä pterosaurusta vastaan. Heitä ei tuhoaisi muu kuin meteori.

    Rekka oli saanut sähköpostilla Saksan MiLFiltä tiedon, että Drago oli tulossa varsin epämiellyttävän seurueen kanssa Suomeen. Dragon tarkoitus, minkä MiLF luonnollisesti tiesi, oli tappaa kukkakioskin räjäyttäjät ja perustaa uusi interfloora jonnekin päin Turkua, jotta lapsituonti saataisiin jatkumaan. Suomessa import-yrityksestä oli enää hengissä Carsten, jota kyseinen bisnes ei sinänsä kiinnostanut muuta kuin, että palkka juoksi. Omin avuin hän ei saisi aikaiseksi hakea edes starttirahaa.

    Rekka ja Valto istuivat puutarhassa tutuilla paikoillaan, kun Rekan puhelin piippasi tekstiviestin merkiksi. Hän sai Elisabethiltä tekstiviestin, jossa tämä kertoi vieneensä Orikedolta pelastetut lapset Pelastakaa Lapset Ry:n Turun yksikön toiminnanjohtajalle. Hän tunsi naisen henkilökohtaisesti. Lapset tultaisiin sijoittamaan perheisiin sosiaalitoimen kautta, mutta prosessista tulisi pitkä. Rekka luki viestin ja kertoi asian Valtolle.

-          Vihdoinkin hyviä uutisia.

-          Niinpä.

-          Mitäs sitten, onko ideoita?

-          Lapsikaupan iso pomo Dragoslav Bogdanović on tulossa kolmen sotilaansa kanssa tänne.

-          Koska?

-          Ilmeisesti ensi yönä tai huomenna päivällä. Sen tarkempaa tietoa ei vielä ole.

-          No voi helvata! Mitä tehdään?

-          Sinä kun olet hieman tuollainen natsi, niin saisit varmaan helposti kasaan pienen arjalaisen

ali-ihmisarmeijan.

-          En minä natsi ole, satun vain pitämään saksalaisesta kulttuurista, kuten olen muistaakseni

aiemminkin sanonut.

    Valto ei ollut ohjussiilon näyttävin tai terävin ammus, hänen kokemuksensa saksalaisesta kulttuurista oli imetty Kellopeliappelsiinin soundtrackistä. Levyhyllystä löytyi Elviksen lisäksi siis yksi albumi ”klassista” musiikkia. Kesällä 1785, kun Beethoven sävelsi An die Freudea, sai Valton esi-isä piikalikan kiinni hämäläisellä ruispellolla ja yhdeksän kuukautta myöhemmin tyttö synnytti matalaotsaisen lapsen. Nyt, kaksisataakolmekymmentä vuotta sen jälkeen, ylivertaiset geenit olivat lentäneet noin sataviisikymmentä kilometriä linnuntietä etelään ja olivat muuttumassa meteoriksi.

    Tai ehkei kyse sittenkään ollut force majeuresta, vaan pikemminkin pelkästä metaforasta.

    Rekka ehdotti, että he kasaisivat sekalaisen armeijan hyvistä balkanilaisista eli albaaneista, natseista, milfeistä ja Keppostelijoista, joilla Suomeen pian saapuvat pahat balkanilaiset eli serbit lyötäisiin. Valto ei ollut lainkaan varma suunnitelman nerokkuudesta, sitä paitsi hänellä oli edelleen toimeksianto tai tarkalleen ottaen kaksi, joita hän ei ollut saanut päätökseen. Rekka ehdotti, että milfit auttaisivat Valtoa löytämään Pikku-Kostin ja Danjan siskon, jos tämä puhuisi puolestaan natseille ja Keppostelijoille. Hetken asiaa tuumailtuaan Valto tajusi, että se oli ainoa vaihtoehto. Pahat balkanilaiset oli pyyhittävä pois maan kamaralta niin kuin he olivat pois pyyhkineet muita ihmisiä. Ikään kuin kaupan sinetiksi Rekka haki maakellarista pullon omatekoista luumusherryä, jonka etiketissä oli kirkkoveneen kuva ja vuosiluku 1999. Hän kaatoi sihdin läpi kahteen lasiin tummaa ja sameaa, lähes mustaa nestettä. Rekka nosti lasin ylös ja nyökkäsi myös Valtoa tekemään niin.

-          Neitsyt Marian kuukautisveri, meidän edestämme vuodatettu.

Valto joi lasin tyhjäksi huikalla ja yökkäili pitkään. Sen lähemmäksi neitsyttä hän ei enää elämässään pääsisi.

Valtolla ei ollut aavistustakaan, miten saisi Keppostelijat mukaan Rekan hulluun ideaan, eihän hänellä edes ollut Moottoripyöräharrastajien puhelinnumeroa. Simoloiden numero sentään löytyi. Pitkän puhelun jälkeen Valto sai suostuteltua Simolan veljekset illaksi Pyttyyn parille. Hän ajatteli ensiksi juottaa keski-ikäiset jugendit humalaan, jotta Rekan hullu ja hieman itsetuhoinen idea ei kuulostaisi niin hullulta ja itsetuhoiselta.

    Kuuden aikaan illalla Valto tilasi taksin. Kuski oli tuntematon eikä puhunut liikoja. Kirkkosillan jälkeisissä liikennevaloissa, Eerikin- ja Aninkaistenkadun kulmassa, oli punaiset. Jalankulkijat lähtivät vyörymään ja Valto kiinnitti huomiota erääseen varsin tukevaan mieheen.

-          Keimo perhana, Valto sanoi ääneen ja katsoi taksikuskia. Kuski katsoi hölmistyneenä

takaisin, mutta vaikeni. Keimolla oli käsissään suurehko leivonnaisrasia, jossa luki Aschan. Keimo piti makeasta. Oli aina pitänyt. Valto ihmetteli Keimon suuntaa, ja sitä että oli jalkaisin liikkeellä; Montosen Keimo oli kävelemässä Raunistulaan päin, vaikka Valton viimeisten tietojen mukaan mies asui Karvataskunkadulla Varissuolla.

    Valton mieleen nousi jälleen kerran kiusallinen keissi reilun vuoden takaa yhdessä Suomen monikulttuurisimmissa lähiöissä. Keimo oli soittanut hänelle hädissään, että vaimon chihuahua oli kadonnut. Valto oli mennyt paikan päälle hakemaan valokuvaa ja tietoja koirasta ja istunut olohuoneen sohvalle kahvin ja kaakun merkeissä. Hetken päästä Valto oli ihmetellyt kummallista kohoumaa sohvassa ja nostanut sohvatyynyä. Ei hän ollut kehdannut edes ottaa maksua siitä, Goljat oli todennäköisesti kuollut edellisenä iltana jossain Kauniiden ja rohkeiden ja Kymmenen uutisten välissä. Kuka sen päälle oli istunut, jäi mysteeriksi. Montosen perheessä donitsi kun ei ollut pudonnut kovin kauas puusta; siinä se oli sohvapöydällä, kun vähän kurotti. Koko perhe oli aina viihtynyt buffetin puolella ja lemmikin nujertavaa elopainoa nelihenkiselle ydinperheelle oli kertynyt viitisen sataa kiloa.

    Taksi pysähtyi Pytyn oven eteen ja lemmikkidekkari kaivoi kuvetta. Ulkona oli tupakalla sekalainen seurakunta aina punkkarista professoriin. Se oli Pytyn vahvuus: tule sellaisena kuin haluaisit naapurisi olevan. Valto tilasi Saulilta ison oluen ja raapaisi tiskiltä Sensaatiolehden kainaloonsa.    

    Monikulttuurisuus teki omaa hupaisaa työtään, kun sataviisikymmentäsenttinen afrikkalaissuomalainen Ali tuli kauppaamaan Valtolle kotkapatsasta, jonka jalustaan oli kaiverrettu luku neljätoista. Kun Valto oli saanut hätisteltyä pygmin pois, pöytään asteli Poo Dikter, keskeislyyrikko. Omakustannerunoilija löi itsensä Apollonin siunaaman hengen tuotteen Sensaatiolehden aukeamalle. Läpyskän kannessa oli teksti, joka kumarteli galakseja arvoituksellisesti: Maailma on vajavainen kaikkeus.

-          Taiteen ystävä? Näitä on enää tusina jäljellä, saat tän kympillä

-          Mee töihin!

Poo Dikter häkeltyi Valton tylystä ja epäoikeudenmukaisesta kommentista, joka lähenteli vaatimusta. ”Töihin”, lyyrikko ihmetteli ja sieppasi kirjansa ja käveli pöytäänsä väljähtyneen kaljatilkkansa pariin. Töihin? Mutta minähän olen taiteilija, mikä natsi, Dikter tuumasi ja kaivoi repustaan penaalin ja sieltä punavihreän hajukumin, jota alkoi nuuhkia hermostuneesti.

    Tunnin kuluttua Simolan veljekset saapuivat. Valto katseli baarin ikkunan läpi, kun pojat vetivät viimeiset hatsit tupakoistaan. Toinen kaivoi povaristaan pullon pohjalaasta erittäin kuivaa valkoviiniä. Muutaman tymäkän huikan jälkeen veljekset viuhtoivat sormet levynä etuviistoon kuin heikkopäiset, kunnes astuivat lopulta sisään. Valto tilasi tiskiltä prikallisen erilaisia virvokkeita ja osoitti isäm maallisille peräloossia.

-          Kato neekeri, siisti kotka. Paljon maksaa?

-          Sinä hyvä mies, viisikummanta euroa.

Nuorempi Simola löi viisikymppiä pöytään ja kaappasi kotkan kainaloonsa. Kun Sauli toi prikan peräloossiin, Valto sanoi, ettei heitä saisi häiritä. Sauli nyökkäsi ja iski silmää kuin hahmo jokerifanin paidassa.

    Meni pitkään ennen kuin veljekset ymmärsivät mistä on kysymys. Valto ei voinut kertoa heille paljoakaan, joten hän joutui turvautumaan taktiikkaan, joka puhuttelisi juuri heitä.

-          Pääsette pieksemään ulkomaalaisia

-          Helevetin hienoa. Onks ne neekereitä?

-          No ei, ne on Balkanilta. Mutta on ne meitä tummempia.

-          Helevetin hienoa, ne on siis neekereitä.

Veljekset katsoivat toisiaan silmät loistaen kuin lapsella jouluaattoaamuna. Valto teroitti vielä Brigade Simolalle, että olisivat huomisesta eteenpäin taisteluvalmiudessa, ja että hän ilmoittaisi koska ja missä kulttuurien kohtaaminen järjestettäisiin. Hän ei ollut kertonut MiLFeistä muuta kun että mukana olisi naisiakin. Keppostelijoista hän oli sanonut sen verran, että he tulisivat olemaan aseveljiä, vaikka ei vielä tiennyt, miten saisi heidät paikalle.

    Simolat hyväksyivät Keppostelijat, olihan heillä edelleen kaksi Soliferin raatoa takapihalla.