Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (toinen osa, luku 10.)

10.

Neljän aikaan perjantaina Valto havahtui puhelimen pirinään. Lihaisan lounaan jälkeen hän oli nukahtanut Rekan puutarhatuoliin ja kesti hetken ennen kuin löysi oikeat koordinaatit eksistenssilleen. Rekka oli mennyt sänkyynsä päiväunille.

-          Valto.

-          Laatikainen moro! Vieläkö kaipaat tietoja serbeistä?

-          No helvetti!

-          Ne pitää majaansa Paraisilla. Tarkka osoite on Kikkelsvägen 510.

-          Perhana! Mistä sä tällaisen tiedon sait?

-          Mitä Laatikainen ei tiedä, se ei ole tietämisen arvoista.

-          Normitaksa?

-          Normitaksa.

Valto sytytti tupakan ja hieroi helliä ohimoitaan. Mitäs nyt sitten?

    Valton mieleen nousi kiusallinen keissi parin vuoden takaa. Erään paraislaisen, entisen ja nyt jo hiipumaan päin olevan mahtisuvun isoisä oli kadonnut. Valtavan saaristolaiskartanon pihassa hänet oli vastaanottanut kolme miestä, joiden sukulaissuhteet eivät täysin käyneet selväksi. Kaksi hieman Valtoa vanhempaa miestä olivat seisseet vierekkäin, toinen oikealle ja toinen vasemmalle kallellaan. Oikealle päin kallellaan olleen miehen vasen silmä oli ollut kaihin sumentama ja vastaavasti vasemmalle päin kallellaan olevaa miestä kaihi vaivasi oikeassa silmässä; molempien puhe oli ollut mongerrusta. Ilman näitä toispuoleisuuksia miehet olisivat olleet identtiset kaksoset, mutta nyt he olivat kuin Darwinin kirottu peili. Vaikka ihmisen mielestä olisikin sallittua pitää geenit ihan vain perhepiirissä, ennemmin tai myöhemmin luonto opettaa miksi se ei ole suotavaa. Tosin siinä vaiheessa sen suvun suhteen on jo liian myöhäistä.

    Kolmas mies oli ollut noin kolmikymppinen ja normaali. Hän oli esitellyt itsensä Klaus Flemingiksi. Klasulta Valto oli saanut isoisän valokuvan. Kuvan takana oli ollut paapan nimi, Carl Erik Fleming; komea mies verrattuna näihin kupeidensa hedelmiin, jotka edessäni seisovat, oli Valto tuumaillut. Ilmeisesti Carl Erik oli tosiaan ollut kaikkien vähintään kaksikymmentä vuotta itseään nuorempien ihmisten isä, joka oli saattanut raskaaksi milloin kenetkin perhepiiristä.

    Vanhempi Fleming oli löytynyt samana iltapäivänä päärakennukselta kahden kilometrin päässä sijaitsevasta venevajasta siskontyttärensä kanssa. He olivat kuulemma karanneet ilkeää sukua, joka ei ymmärtänyt heidän rakkauttaan. Yli seitsemänkymppinen Carl Erik oli selvästikin sukunsa viimeinen suurmies. Kyseinen nainen puolestaan oli vinossa seisovien miesten sisko ja ilmeisesti myös täti, Valtolle asia jäi hieman hämärän peittoon. Hän ei kuitenkaan tohtinut jäädä sitä sen enempää pohtimaan, mutta ihmetteli, ettei naista oltu ilmoitettu kadonneeksi. Kun hän oli kysynyt asiaa Klasulta, tämä oli purskahtanut karmivaan nauruun ja paljastanut suussaan piileskelleen sukusalaisuuden: hampaat olivat kuin Stonehengen miniatyyri.

   

Rekka oli herännyt vain hetkeä ennen kuin Valton nokialainen pirisi. Hän oli pukeutunut mustiin nahkahousuihin ja bootseihin, joissa oli teräskärjet; täydellisen ylävartalon verhona oli musta t-paita, jossa luki No More Mr. Nice Girl. Aivan kuin hän olisi tiennyt, mitä illalla tapahtuisi, ja aivan kuin hän olisi tiennyt, että dekkari tarvitsee nyt ison kupin vahvaa kahvia.

-          Huomenta!

-          Perhana, tekipäs pienet torkut terää.

Rekka laittoi Valton eteen höyryävän kahvimukin, jossa luki The best man for the job is usually a woman.

-          Kiitos!

-          Taitaa tulla pahoille pojille loppu tänäpä.

Valto otti pitkän huikan kahvistaan ja sytytti toisen tupakan.

-          Mitä tarkoitat?

-          Minä tiedän, missä ne majailevat.

-          Sinäkinkö? Laatikainen soitti just...

-          Se oli soittanut myös Elisabethille.

-          Mistä helvetistä Laatikainen sen tuntee?

-          En tiedä, mutta milfit ovat kohta tulossa tänne.

Elisabeth oli soittanut Rekalle vain hetkeä ennen kuin Valto heräsi. Oliko Laatikainen myynyt tiedot kahteen kertaan? Valto kysyi hiljaa itseltään. Mitä muuta voi odottaa mieheltä, joka on joskus ansainnut elantonsa myymällä väärennettyjä tamagocheja. Miten Laatikainen sitten tunsi Elisabethin? Elviira, yksi milfeistä, oli Laatikaisen siskon tytär, mutta sitä Valto ei tiennyt eikä sitä tiennyt edes Rekka. Entä tieto serbien olinpaikasta? Laatikainen oli ollut se kuski Chevy Vanissa. Hän teki Keppostelijoille silloin tällöin pientä keikkaa sopivaa korvausta vastaan. Entisellä Toijalan pojalla tuntui olevan näppinsä jokaisessa mahdollisessa hillopurkissa. Kuka olisi uskonut?

    Käytettyjen autojen kauppias, romuroope, mitättömän tuntuinen taustahenkilö olikin yhtäkkiä se henkilö, joka oli kaiken aikaa vedellyt naruista. Hän ei sanonut sanaakaan Keppostelijoille, että myi tiedot serbien olinpaikasta milfeille, eikä hän myöskään kertonut Elisabethille, että Keppostelijat iskisivät Paraisille jo samana iltana. Laatikainen pelasi vaarallista peliä, josta rangaistus tulisi olemaan rajumpi kuin tuopillinen Kemmolan Kuohausta, jos totuus paljastuisi.

    Valto yritti saada jotain ajatusta päähänsä, mutta se karkasi. Hän seisoi omenapuun varjossa, mutta aurinko helotti edelleen tukahduttavasti. Hän näki tutun oravan juoksevan pihan poikki ja silloin hän muisti: Simolat, Sami ja Timo. Minunhan pitää perkele soittaa Simolat paikalle, hän kirosi ja kaivoi nokialaisen taskustaan.

-          Sieg Heil!

-          Valto moro! Oletteko valmiita? Kohta mennään.

-          Minne?

-          No perkele! Tappelemaan.

-          Ai niin. Tuuks hakeen meidät?

-          Missä te ootte?

-          Täällä Turun vanhalla hautausmaalla.

-          Mitä helvettiä te hautausmaalla teette, kuka on kuollut?

-          Monikin.

-          Sano nyt, mitä te siellä teette.

-          Potkitaan juutalaisten hautakiviä nurin ja juodaan pussikaljaa.

-          Voi helvetin urpot, tehän ootte yli neljäkymppisiä. Nähdään siinä kukkakioskin kulmalla

kymmenen minuutin päästä.

    Sen lisäksi että Valto oli rasisti, hän ei pitänyt homoista eikä puluista; hän ei voinut myöskään sietää kissoja eikä parfymoituja muumioita puhumattakaan väkivaltaisista ja tukevista tädeistä – niin näiden edellä mainittujen asioiden lisäksi hän ei myöskään pitänyt hautakivien potkimisesta. Ehkä juuri siksi hän oli varsin kelpo mies.

    Valto jätti Mustangin niin kauas kukkakioskista kuin se oli hautausmaan parkkipaikalla mahdollista. Kioski oli jo kiinni, mutta varmuuden vuoksi. Jos joku oli nähnyt, mitä veljekset Simola Oy olivat hautausmaalla urakoineet, hän ei välttämättä halunnut olla se mies, joka joutuisi selittämään asiaa poliisille.

    Pian hautausmaan portille ilmaantui kaksi hoilaavaa kuulapäätä: ”Silmien välliin ryssää, kyllä se siihen tyssää, silmien välliin, silmien välliin, silmien välliin ryssää juu.” Voi perkele, missä kunnossa pojat on, Valto manasi. Hetken hän jo mietti, että kaasuttaa vaan pois paikalta, mutta jos tämä sota jotain kaipasi, niin uhrattavia sotilaita. Valto starttasi ja kaartoi poikien eteen.

-          Autoon perkele ja äkkiä.

-          Sieg Heil!

-          Seek vitun Heinz vaan teillekin.

Elisabeth ja muut eellä alkavat olivat jo Rekan pihassa, kun Valto löi jarrut pohjaan riippakoivun alla.

-          Te pysytte sitten autossa!

-          Kasikasi.

Valto nousi naama punaisena autosta ja yritti hymyillä. Elisabeth käveli häntä vastaan ja katsoi autoon sisälle.

-          Mitäs helvetin luolamiehiä noi on?

-          Ne ovat tämän sodan tuntemattomia sotilaita.

-          Ei kai me noita voida mukaan ottaa.

-          Älä nyt, niistä voi vielä olla jotain hyötyä. Ne on uhrattavissa.

    Milfit, Valto ja Rekka siirtyivät sisälle laatimaan hyökkäyssuunnitelmaa. Myrskyosasto jäi Mustangin takapenkille mölisemään, kunnes sammuivat.