Kaunis kuin hetero, lyö kuin mies (kolmas osa, luku 3.)

3.

Lopulta paljastui, että Valton Pytyssä kohtaama nuori mies ja nuori nainen olivat sisaruksia ja Danjan serkkuja. Mies oli Kosovon albaanien vapautusrintaman (eli Kavrin) eversti. Hän ei ollut enää muslimi, mutta ihaili silti itävaltalaisen korpraalin ja vegaanin vastausta Eurooppaa aikoinaan kovasti vaivanneeseen juutalaiskysymykseen. Noh, kukaan ei ole täydellinen. Itse asiassa mies, entiseltä nimeltään Arbian, oli hylännyt uskonnon, muuttanut nimensä Skanderbegiksi ja haaveili, Suur-Albaniasta, johon kuuluisi Kosovo, Albania ja kohtuullinen pala Serbiaa. Valto ymmärsi nyt, että hänestä Danja oli aiemmin puhunut.

    Skanderbeg-nimen Arbian oli ottanut ”Albanian lohikäärmeeltä”, joka taisteli 1400-luvulla ottomaaneja vastaan. Alkuperäinen Skanderbeg oli levoton ja energinen mies, joka sai sotilaskoulutuksensa Turkissa. Tästä huolimatta vuoden 1444 kesäkuussa hän ja viisitoistatuhatta sotilasta teki neljästäkymmenestätuhannesta turkkilaisesta kebabia Torviollin taistelussa. Ottomaanien sulttaani Mehmed II oli asiasta hieman karheana eikä jättänyt voitokkaita albaaneja rauhaan. Albaanit alistettiin vasta kun Skanderbeg kuoli malariaan vuonna 1468. Tämän päivän Arbian oli kuitenkin toista maata, hän oli rauhallinen ja karismaattinen, eikä hötkyillyt turhia.

    Susi-symbolin Arbian oli ottanut natseilta, osittain huumorilla. Hän itse oli laumansa alfa Canis lupus. Kun Arbian laati strategisia iskuja vaikkapa serbejä vastaan, hän hyräili Pahaa sutta ken pelkäisi -melodiaa, mutta muutti mielessään paha-sanan tilalle hyvän. Hehän olivat vähemmistönä lähes jokaisessa maailman kolkassa ja kuten tiedämme, vähemmistö on aina hyvä koska sorrettu.

    Kun serbit Turussa oli lyöty, Arbian siskoineen oli palannut takaisin Kosovoon haaveilemaan. Valto piti Danjan tavasta kertoa ja kuvailla asioita vivahteikkaasti.

    Lauantai-ilta oli jo pitkällä, kun Rekka huomasi, että jotain oli vinossa. 

Kun Johan Christian Creed sai kuulla, että natsi-Kuli oli tapettu, hän menetti hermonsa. Hän epäili, että joku tai jotkut hänen Ultristaan olivat olleet asialla ja pelkäsi, että poliisit tulisivat nuuskimaan heidän touhujaan. Creed pyöritti vihakonetta, joka tarvitsi tietoja; se eli informaatiosta, joka oikeinkäytettynä oli paljon tehokkaampaa kuin suora väkivalta.

    Paraisten tapatumat uutisoitiin onnettomuutena eikä serbeistä mainittu sanaakaan. Poliisi piti tapahtumia alamaailman välienselvittelynä ja aloitti tutkimukset vain näön vuoksi. Kaikki pihalta kuolleina löydetyt henkilöt olivat olleet Interpolin listoilla, joten se siitä. Heitä pidettiin tietenkin syypäinä kellarista löytyneen hiiltyneen perheen surmaan. Orikedolta biojäteastiasta löydetyt ruumiit puolestaan yhdistettiin Paraisten tapahtumiin ja Turun poliisilaitoksen ylikomisario Hakala oli sitä mieltä, että kyseisen rosvojoukon tappajat ansaitsisivat mitalit. Carstenin rintataskussa ollutta käyntikorttia ei koskaan liitetty muiden todisteiden joukkoon, ylikomisario laittoi sen lompakkoonsa. Hän tiesi Lapin kelohonkamökkiä myöten, kenen kortti oli.

    Creed ja Ultrat eivät nähneet serbejä rikollisina, joten Creed vannoi kostoa saatuaan luotettavalta taholta tiedon serbien kuolemasta. Hänelle serbit olivat ennen kaikkea yksilöitä, jotka tekivät pyyteetöntä työtä pakolaislasten auttamiseksi. Creed & co pitivät itseään niin hyvinä, etteivät suostuneet näkemään asioiden todellista tilaa. He jahtasivat natseja ja niitä, herran Jumala, oli kaikkialla. Poliisit, esimerkiksi, olivat heidän mielestään kaikki natseja. Creed kutsui Ultrat palaveriin. Laippa ja Kiiruna pyysivät päästä mukaan, koska eivät olleet täysin varauksetta sisäpiirissä. Creed mietti hetken ja suostui pyyntöön. Aina oli hyvä olla uhrattavia sotilaita. Tämä oli kylmä tosiasia, jonka jokainen johtaja tiesi.  

    Koulu, televisio, yhteiskunta ja media oli tehnyt natseista syystäkin vihattavia, mutta Creedin ja Vajaaälymystön ongelma oli, kuinka leimata natseiksi kaikki eri mieltä olevat. Sosiaalinen media poisti tämän ongelman. Siellä ei vaadittu faktojen tarkistusta eikä huudeltu älyllisen erottelukyvyn perään. Kun oikeita natseja ei enää ollut, joka torvesta tullut natsituuttaus vaati, että sellaisia piti löytää. Joko olet meidän puolella tai meitä vastaan -lause asetteli rajan niiden ja natsien väliin. Jos joku jossain päin maailmaa tukisti lastaan ja tämä lastenkasvatuksellinen hyvää tarkoittava ele vuoti lehdistön hyeenoille, somemyrsky oli valmis. Myös Pönttöuuninpojan blogin vertauskuvallinen sormi viuhtoi joka suuntaan natseja osoitellen. Klaaniutuminen lisäsi yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sai niin sanotut normaalit ihmiset näyttämään unissakävelijöiltä, joskus jopa natsikollaboraattoreilta. ”Ovatko ne sokeita?”, ”Eivätkö ne tajua, että natseja on joka puolella?” Edellä mainitut, kenties jonkun tolkun lääkärin mielestä hieman paranoidit lauseet olivat jokapäiväisiä huutohuokauksia Vajaaälymystön ja Ultrien parissa.

    Vajaaälymystön näkökulmasta hallan sijaan alavilla mailla ja vähän joka puolella oli terovaara.

    Vajakit kumarsivat Pönttöuuninpoikaa. He puhuivat ja elivät sitä; hengittivät häkää. Siitä tuli mukava lämmin kutina sydänalaan. Pönttöuuninpojan blogi oli huutavan ääni cityssä. Sitä oli kiva peukuttaa sosiaalisessa mediassa ja ryhmittyä sen ääreen haaveilemaan vallankumouksesta.

    Joskus räkänokan ja typeryksen ero on vain karvan karkea.  

    Kukaan ei tiennyt, kuka blogia piti; oliko kyseessä kenties joku radikaali ryhmittymä, joka halusi kylvää eripuraa Suomessa, koska siitähän suvaitsevaisuudessa äärimmillään oli kyse. Vai oliko kyseessä tosiaan punakoitunut Jari Tervo, joka uuninpellissä roikkuen annosteli järjen vievää savua?

    Sosiaalisen median hyvä tai huono puoli, riippuu katsantokannasta, oli se, että siellä vietettiin Pertti Kurikan nimipäiviä joka päivä. Tämän saattoi päätellä jo palautettujen tunkkien määrästä.

    Pönttöuuninpoika oli luonnollisesti tärkeä ohjeistaja koko Suomen Vajaaälymystölle, mutta Creed käytti ylintä toimeenpanovaltaa Turussa. Myös muissa suurissa kaupungeissa oli omat creedinsä. Turun Creed ei tullut heidän kanssaan toimeen. Hänellä oli oma visionsa ja sitä eivät mitkään vasemmistohipit saisi pilata. Hän halusi EU-parlamenttiin. Hän halusi valtaa.

    Jos ja kun Creedin opportunistinen kaksinaamaisuus paljastuisi, hän joutuisi hakemaan uralleen vauhtia tositeeveestä. Onhan asfaltti aina vihreämpää ruudun sisäpuolella ja kaikki pyörätiet vievät puistoon, jossa muut politiikasta pudonneet kierrättävät pulloa. Vaikka katsoja vaihtaisi kanavaa, on oma katse pidettävä kamerassa tai studio-ohjaajan kädessä ja hymyiltävä. Sen kaiken Creed halusi välttää. Ja silti hän lähti täysin järjettömään hyökkäykseen.

    Miksi?

    Ultrat kokoustivat koko lauantaipäivän ja kun aurinko vihdoin laski jonnekin Saippua Centerin taakse, jaettiin aseet. Ultrat varautuivat, kuka mitenkin. Mukaan otettiin sanavaraston puutetta aina kivasti kompensoivat tahkopihkalat ja monta repullista spraymaaleja, joilla lööpit saattoi improvisoida suoraan vihollisen päämajan seinään. Joku sujautti reppuunsa tähtipääruuvimeisselin toinen pyöränketjut. Kiiruna oli löytänyt jostain uuden leipäveitsen. Laippa oli viisaampi, hän ei ottanut mukaan mitään kättä pidempää, vain repullisen olutta. Creed jakoi kaikille punaiset käsivarsinauhat. Nauhojen tehtävä oli suojella heitä kaikelta, mitä ikinä keksivätkään tehdä. Sellaista pimeää tekoa ei liene, jota punainen nauha ei oikeuttaisi.

    Hyökkäykseen lähtö oli yhtä typerää kuin Prahan taistelu toukokuussa vuonna 1945. Berliini oli jo kukistettu, mutta saksalaiset eivät luovuttaneet. Vajaan viikon aikana Prahassa kuoli, haavoittui tai katosi kahdeksansataaviisikymmentätuhatta saksalaissotilasta. Hitler oli jo kuollut, mutta käskyt ja asenne elivät.

    Ehkä Creed tajusi tappionsa ja halusi turhautuneena tuhota kaiken. Tai ehkä Creed päinvastoin ei halunnut myöntää tappiotaan ja yhtä jääräpäisenä kuin Hitler kuolleena, määräsi joukkonsa vielä viimeiseen taistoon. 

    Aurinko kyti jossain horisontissa, mutta se ei kiinnostanut matkaan lähtevää laumaa. Creed jättäytyi pois, koska häntä muka tarvittiin päämajassa, Saippua Centerillä. Karu totuus oli, ettei häntä tarvittu missään, mutta eivät faktat olleet häntä ennenkään hämänneet.

    Hän oli antanut tunteilleen vallan, se koituisi hänen turmiokseen.

    Kahdeksan Ultraa ja kaksi ei niin ultraa eli Laippa ja Kiiruna nousivat fillareidensa päälle ja lähtivät kohti itää. Jopo-osastolta kesti tunnin päästä Piispanristille. Pyörät he jättivät pientareelle ja lukitsivat ne toisiinsa.  

    Ultrien joukkoja johti sama Hitler-viiksinen nainen, joka möi lippuja joka perjantaisissa punkreggae-bileissä. Pyörien jättöpaikasta oli noin kilometri Rekan talolle. Ultrat olivat saaneet tarkan osoitteen, missä kollaboraattorit majailivat.