Väärän lipun operaatio, ensimmäinen näyte

1.

Kullervo Valton alkoholinkäyttö ei ollut ainakaan vähentynyt Danjan ja Rekan häiden jälkeen. Kadonneita sulhasia ja morsiamia oli kyllä etsitty, ja koiria ja kissoja kanssa, mutta mitään isompaa keissiä ei ollut ilmaantunut reiluun vuoteen. Lokakuu oli jo puolessa välissä ja Valto kaipasi toimintaa. Hän ei ollut nähnyt ketään viikkoon, jos Paasikadun mummua ei lasketa. Mummun koira Carl Gustaf oli jälleen kerran pitänyt hakea beaglenartun päältä parin talon päästä. Tällä kertaa Valto oli antanut Marskin hoitaa hommat loppuun ennen kuin oli kaapannut piskin kainaloonsa. Edellisestä coituksen keskeyttämisestä oli yhä pieni arpi dekkarin oikean käden etusormessa. 

    Dekkari lisäsi olohuoneen takkaan puita, Elvis lauloi räkänokkaisesta pikkupojasta, joka oli syntynyt Chicagon ghettoon. Valto oli ostanut Hifimestasta uudet Harman Kardonit, Dualin levysoittimen ja Sonosin monikaiutinjärjestelmän. Stereot hän oli sijoittanut toimistoon vanhojen paikalle, mutta musiikkia hän saattoi nykyisin kuunnella lähes missä tahansa huoneessa. Valto kaatoi lasiin lisää Stolia ja meni takapihan terassille tupakalle. Oli harmaa varsinaissuomalainen sunnuntai-iltapäivä, joka oli pian muuttumassa maagiseksi.

    Valto tumppasi tupakan purkkiin, jonka kyljessä luki Sauvon maustekurkkuja. Hän vilkaisi vielä kerran takapihalla talveen valmistautuvaa kellertävää omenapuuta. Oksilla roikkui sitkeästi muutamia punakaneliomenoita, jotka herättivät muiston Valton isoäidistä ja tämän tekemästä omenapiirakasta. Dekkari ei tiennyt mitään sääksmäkeläisempää kuin hapan ja makea omenapiirakka ja vanhan ajan pannukahvi. Rauhalan kentällä olisi vuosien aikana monet maalit jäänyt tekemättä ilman tuota välipalaa.

    Terassin ovi narahti, kun Valto astui takaisin sisään.

    ”Perkele!” Valto hätkähti. Joku istui hänen amerikkalaistyylisessä lepotuolissaan takan edessä ja tupakoi.

    ”Kato Valto, moro!” Se oli Tuomas Kuli eli Tuppikuli.

    ”Mitä helvettiä, sähän olet kuollut.”

    ”Niin olen, mitä sitten?”

    ”Onko tämä nyt sitä maagista realismia? Jos on, niin voin saman tien sanoa, etten pidä siitä.”

    ”Kyllä tämä on ihan vaan inhorealismia. Ja korjataan heti kärkeen sen verran, että olen tätä nykyä elämärajoitteinen, en kuollut. Kuollut sanana on liian suorasukainen ja loukkaa meidän vainajien tunteita.”

    ”Mutta eihän tämä voi olla todellista.”

    ”Tavallaan ei. Olen vähän niin kuin työssä käyvä mustalainen.”

Oliko Valto vihdoin seonnut? Oliko toistuva venäläisen laatuvodkan juominen aiheuttanut dekkarille deliriumin? Valto oli yhtä hukassa kuin Michael Jacksonin nenä aikoinaan. Rasistista haamua ei ihan joka päivä näe.

    ”Eihän tämä nyt helvetti sentään ole mitenkään loogista. Ja mikä toi on?” Valto osoitti Kulin kädessä sojottavaa sähkötupakkaa, joka sekin oli haamu. Jos mahdollista.

    ”Tämä on sähkötupakka. Ei muuten helpota nikotiinin tuskat yhtään rajan tällä puolen, voin kertoa. Ja perhana vieköön, eihän näillä ole täällä mitään aitoa. Tai siis siellä, koska nyt olen täällä. Kaikki toimii sähköllä, kaikki on jotain virtuaalivaihdoketta, ja sängyissäkin on pistelevät satiirilakanat.”

    ”Mutta ethän sä polttanut elossa ollessasikaan.”

    ”En niin, mutta täällä tai siis siellä mistä tulen ja minne taas pian menen, on helvetin tylsää.”

    ”Mistä sä sitten tulet?”

    ”It’s classified!” No nyt Kulin haamu kuulosti Kulilta. Valto tunnisti heti vanhan ystävänsä, kun tämä käytti amerikkalaisista rikoselokuvista tuttua kieltä.

    ”Kuli perhana, olet se sinä.”

    ”No minä minä tai mikä minä nyt on, siihen ei liene yhtä selitystä. Nyt on kuitenkin tärkeätä, että kuuntelet. Minä tulin varoittamaan sinua.”

    ”Varoittamaan?”

    ”Niin, olet kusessa.”

    ”Kusessa?”

    ”Voitko lopettaa tuon papukaijamaisen toistamisen? Alkaa hermot mennä.”

    ”Sori.”

    ”No niin, suoraan asiaan. Älä ajattele sitä, mitä sinulla ei ole, vaan ajattele mitä voit tehdä sillä, mitä sinulla on.”

    ”Ei kuulosta kovin suoralta.”

    ”Ootas hetki, mä selvennän. Sä olet kusessa.”

    ”Ok, se tuli selväksi. Kertoisitko vielä, että millä tavalla.”

    ”Ne etsii sua. Ne on ehkä tulossa Suomeen kostamaan.”

    ”Ketkä?”

    ”Serbit.”

    ”Mutta nehän kuoli kaikki.”

    ”Ei ihan kaikki. MiLF sai hengiltä kymmeniä väliportaan pomoja ja kaksi suurta, Jankon ja Vilkon. Ne on täällä. Tai siis siellä mihin kohta menen, mutta Vuk onnistui pakenemaan. Nyt se on kasaamassa kostotiimiä, mutta koska tiedonvälitys myös tällä puolen on epämääräistä, en ole varma, kenelle on tarkoitus kostaa. TTT:n tiedonannot ovat luotettavuudessaan Ylen ja Pravdan välimaastosta.”

    ”TTT:n?”

    ”Toispuolen Tietotoimisto.”

    ”No ei ole kuoleman jälkeenkään asiat selkeitä?”

    ”No ei helvetissä!”

Tuppikuli, joka ei enää ollut eikä omistanut siinä perinteisessä mielessä, oli tosiaan tullut varoittamaan Valtoa tulevista ongelmista, se dekkarin piti hyväksyä. Hetken hän oli jo epäillyt, että Stolichnayan enkelit olivat tulleet hakemaan häntä, mutta eivät kai ne sentään Kulin hahmossa tulisi. Ilta oli jo pitkällä kun Kuli sanoi, että hänen pitää mennä. Tupatarkastus olisi kuulemma piakkoin.

    ”Tupatarkastus? Missä ihmeen paikassa sinä olet?”

    ”Top secret!”

    ”Roger that!”