Väärän lipun operaatio, neljäs näyte: Valto, moraalifilosofi

Vaikutti siltä, että Valton ajatukset pykivät eteenpäin autotunella. Hän teki kaikkensa, ettei metafyysinen paniikki iskisi. Valto tuijotti edessään nauravaa närettä, joka toi muiston hänen isästään. Isä oli aina ollut niin harkitsevainen mies, ettei kaatanut edes saunapuita suinpäin. Ne piti istuttaa ensin. Ja sitä ennen piti valita taimet ja metsästä sopiva paikka, missä valon ja varjon määrä oli optimaalinen. Joku lintubongari oli löytänyt Valton isän tällaisesta paikasta kahdeksankymmentäseitsemän helmikuussa, kun mittari näytti neljääkymmentä pakkasastetta. Valton isä oli löytänyt optimaalisen paikan taimelle, mutta vuodenaika istuttamiseen oli väärä. Ehkä hän oli ajatellut odottaa kevättä siinä seisten, ettei kadottaisi paikkaa. Kun isä oli jo kuopattu ja papin kanssa kahvit juotu aikaa sitten, Valto etsi metsästä paikan, josta isä oli hakattu rautakangella irti. Vieressä oli edellisvuonna kaadetuista koivuista tehty pöllipino. Koivut oli sahattu parimetrisiksi, jotta niitä olisi saanut ahkioon tilavuudeltaan mahdollisimman ison määrän kerralla. Pino oli edelleen koskematta, kun Valto oli saapunut paikalle. Mutta isä oli ollut oikeassa, paikka olisi ollut täydellinen puun istuttamiselle. Valton kasvoille levisi varovainen hymy. Oli se perhana melkoinen jääräpää mieheksi, hän tuumasi isästään.

    Siinä samassa kolmikon editse lensi musta varis. Pahan onnen lintu rääkäisi Valton kohdalla pahasti ja tuntui katsovan dekkaria silmiin. Siltä hänestä tuntui. Silloin alkoi hihna luistaa ja hylkyä tuli reippaanlaisesti. Valton aivoitusten säkistä lipsahti pohjalappu sen verran vinoon, että jyvät valuivat sammaleelle:

    ”Hylkiikö omasta näkökulmasta nähty oikeudenmukaisuus totuutta, ja pyrkiikö se näin muuttamaan todellisuuden itseään miellyttäväksi? Noin niin kuin yleisellä tasolla. Toisaalta, mistä pieni ihmispolo edes voisi tietää, mikä sille on parasta? Eikö aina, lähimmästä näreestä alkaen, kyse ole tarkkailijan perspektiivistä ja siihen ajan kanssa kasautuneesta kuonasta eli takiaisen lailla takertuneista arvoista ja arvottamisesta, minkä seurauksena todellisuus näyttäytyy pelkkänä henkilökohtaisena toiveiden ja pelkojen representaationa? Vitut, itsensä tuomitseminen on hirveintä ja tarkoitus pyhittää keinot”, Valto vihdoin summasi. Tällä kertaa metafyysinen paniikki oli latistunut pelkäksi moraalifilosofiseksi pohdiskeluksi, josta Valto itse ei ollut juuri mitään ymmärtänyt. Lukemattomia kertoja hän oli ajatellut mennä tutkituttamaan päänsä, muttei ollut kehdannut, koska pelkäsi, että psykiatri voisi pitää häntä hulluna. Se mitä ei näy, sitä ei ole, oli Valton motto. Toisin sanoen: kjell westöö on, se westöön kätkeköön. 

    Siinä samassa mökin pihaan kiisi Hiace, josta ponnahtivat ulos Ronald Reagan ja Richard Nixon. Kuolleet presidentit liikkuivat suhteellisen ripeästi sisätiloihin ja saman tien palasivat takaisin autolle Revasta raahaten. Ike ja Barbara tulivat perässä reput selässään. Jälkimmäiset menivät tavaranlastaustilaan Revaksen kanssa ja Reagan hyppäsi rattiin. Viisikko lähti pihasta renkaat pihasoraa ruopien.

    ”No niin, nyt alkaa tapahtua”, Rekka sanoi ja pyyhki voileivästä sormiinsa tarttunutta rasvaa maastohousuihinsa. Hänellä oli porukan isoimmat pilkut, siitä pisteet, mutta joskus hän sortui liialliseen väkivaltaan liiankin helposti. Ei se johtunut siitä, että hän oli nainen tai feministi tai militantti. Se ei oikeastaan johtunut mistään, koska sellaisten johtopäätösten vetäminen ei ollut terveellistä. Rekka oli erilainen, kuten me kaikki.

    Kolmikko lähti säntäilemään läpi metsikön kohti Valton autoa.

    Moraalifilosofi jäi metsään järsimään pettua, kun ratin taakse astui sheriffi, joka oli valmis jakamaan oman käden oikeutta. Tai Rekan käden oikeutta, mutta kuitenkin. Valto vilkaisi taustapeiliin, näky oli komea; nuo kasvot olivat tottuneet pehmeämpään pullaan.

    Hiace ajoi nopeusrajoitusten mukaisesti, koska sillä lastilla ei ollut järkeä jäädä poliisin haaviin. Valto saavutti ultrat jo Ekomatin kohdalla. Sen pihassa huojui kaksi hippiä, toinen puoli ja toinen koko hubarassa. Toisella oli kädessään ikivanha jalkalamppu ja toisella kuparinen kahvipannu.

    ”Menis noikin hipit töihin, ettei tarvis mokkamasteria romuista rakentaa”, Valto totesi.