Kun puutarha katoaa

KADONNUT PUUTARHA

Heräsin aamulla samaan aikaan kuin muinakin aamuina, klo 07.00. Minulla on omat tarkat aamurutiinini kuten varmaan teilläkin, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ensiksi laitan kahvit tippumaan, sitten kävelen kylpyhuoneeseen, kostutan hammasharjan raanan alla ja laitan hammastahnaa sen harjaksille. Työnnän hammasharjan suuhuni ja käännän rintamasuuntani 90 astetta oikealla, jotta voin tähdätä aamuvirtsani suoraan pyttyyn. Aamuvirtsa ei aina tule heti valtavasta paineesta huolimatta ja joudunkin usein pureskelemaan hammasharjaani toden teolla, jotta saisin tirautettua ensimmäiset tipat. Sen jälkeen homma käy kuin tanssi. Joskus kuitenkin tapahtuu niin, että kun kaivan puolivelton veitikan esiin, se kovettuu kosketuksestani ja muuttuu puoliveltosta puolikovaksi tai kovaksi. Tällaisessa tilanteessa virtsaamisen voi tyystin unohtaa ja aamurutiini on pilalla.

    Yleensä siis virtsaan samaan aikaan kun pesen hampaitani, mutta kuten edellä kävi ilmi, joskus joudun tinkimään periaatteistani. Periaatteistani? No niin, annetaanpa niiden olla. Multitaskaaminen – kammottava sana – säästää joka tapauksessa yllättävän paljon aikaa.

    Katsotaanpa.

    Jos nyt ajatellaan, että ihminen elää 70-vuotiaaksi, niin hänellä on elämässään 25550 aamurutiinia hoidettavanaan. Siitä on ehkä syytä laskea lapsuus pois ja murrosikä, siinä iässä kun aamuvirtsa piti aina tehdä käsillä seisten tai unohtaa koko juttu. En tiedä onko tytöillä vastaavia ongelmia, tuskinpa. Missä on sukupuolten välinen tasa-arvo? Jos nyt ihmiselämän alkupäästä leikataan varmuuden vuoksi 20 vuotta ja loppupäästä 10 vuotta, niin tällä metodillani säästän silti noin 1500 tuntia, mikä on 62,5 vuorokautta. Vietän elämästäni vessassa kaksi kuukautta vähemmän aikaa kuin sinä lukija, joka haluat tehdä asiat järjestyksessä yksi asia kerrallaan. Kaksi kuukautta!   

    Näin sitä otetaan elämä haltuun!

    Kun olen selviytynyt tehtävistäni kylpyhuoneessa, joka näyttää olevan aamurutiinieni kompastuskivi, jos tällainen ilmaisu sallitaan, ruokin kissat. Tämän jälkeen kävelen keittiöön ja kaadan itselleni ison kupin kahvia, jota hörppään vasta puutarhassani. Rehellisyyden nimissä täytyy tässä vaiheessa kertoa, ettei se kovin kaksinen puutarha ole: kaksi tuolia, kiikkerä pöytä ja ajat sitten kuollut ruukkukasvi. Hyvä on, tunnustetaan, minulla on joskus hieman tapana liioitella asioita.

    Joka tapauksessa – ja tämä on tärkeää – on syytä kävellä varovasti kuuman kahvikupin kanssa eikä siitä saa missään tapauksessa hörpätä matkalla, se läikkyy. Tein sen virheen kerran ja koko päiväni oli pilalla. En käy tässä yksityiskohtaisesti läpi, mitä siitä seurasi, koska haluan vain kertoa kaiken oleellisen, jotta ymmärtäisitte paremmin, mikä järkytys minua tänään kohtasi.

    Kerroinko muuten jo, että minulla oli kylpytakki päällä? En? No selvä, se unohtui. Joka aamu, kun olen herännyt, laitan ensimmäiseksi kylpytakin päälleni. Kylpytakin oikeassa taskussa minulla on savukkeeni ja sytytin. Vasemmassa taskussa minulla on… hetkinen, katsotaanpa… Vasemmassa taskussa minulla on tarve-esineitä. Voisin kirjoittaa tähän listan tarve-esineistäni, mutta se tuntuisi tungettelevalta ystävyytemme tässä vaiheessa. Sitä paitsi listojen laatiminen sopii niille, joilla ei ole mitään sanottavaa. Minulla on.

    Jokaisen lauseeni voisi alleviivata.

    Joka tapauksessa, tänä aamuna olin kävelemässä puutarhaani kädessäni kuppi kahvia, joka oli samanlaista kuin aina, ei hyvää eikä pahaa, samanlaista - kun näin sen. Tai en nähnyt sitä, koska sitä ei ollut. Puutarhani oli kadonnut. Nyt kun tiedätte millainen ”puutarhani” oikeasti oli, niin saatatte sanoa: ”Ette te siinä paljoa menettänyt”. No en puutarhassa, mutta aamurutiinissa kylläkin, sen kohokohdan, loppunäytöksen. Mutta se ei ole nyt suurin ongelma, vaan täysin kadonnut puutarhani. ”Miten niin täysin kadonnut?”, kysytte. ”Eihän se alun alkaenkaan ollut puutarha.” En nyt jaksa alkaa väitellä kanssanne siitä täyttikö puutarhani riittävät puutarhan tunnusmerkit vai ei. Tähän aikaan aamusta ei jaksa painia ontologisten ongelmien kanssa. Ne eivät ole oleellisia. Oleellista sen sijaan on se, millä tavalla puutarhani oli pois. ”Voiko jokin asia olla poissa useammalla kuin yhdellä tavalla?”, kysytte oikeutetusti. ”Eikö asiat joko ole tai eivät ole?”, jatkatte viekkaasti. Niinhän sitä luulisi, mutta ei näinä aikoina voi mihinkään luottaa. Puutarhani näyttäisi siis kehittäneen kyvyn olla pois useammalla tavalla, mikä ainakin osittain johtui siitä, ettei se olemassa ollessaankaan ollut puutarha. Ajat huomioon ottaen, en kuitenkaan lähtisi heittämään ensimmäistä kiveä. Sillä tapaa leimautuu ties miksi.

    Kerrataanpa vielä. Kun siis avasin asuntoni takaoven, niin näin, väärin, havaitsin, että puutarhani oli täysin poissa, tyystin kadonnut. ”Oliko jäljellä vain paljas maa?”, kysytte. Te näytätte kehittävän pakkomiellettä puutarhaani kohtaan rakas lukijani, olkaa tarkkana nyt. Asia tuntuu kiinnostavan teitä niin paljon, että ehkä te veitte sen. ”Älkää nyt olko tyhmä”, sanotte, ”kertokaa nyt millä tavalla puutarha, joka ei koskaan ollutkaan puutarha, oli tyystin kadonnut”. Hyvä on. Kun siis avasin takaoven ja varoin läikyttämästä kuumaa kahvia, huomasin, ettei siellä ollut mitään. ”Miten niin ei ollut mitään?” Takapihallani ei ollut mitään. Ei tuoleja, ei kiikkerää pöytää, ei ajat sitten kuollutta ruukkukasvia, ei aitaa, joka erotti tonttini naapurin tontista, ei maata, ei taivasta, ei mitään. ”No kai siellä nyt jotain oli, kuoppa ainakin. Eihän kaikki, koko todellisuus voi mihinkään hävitä.” Tänään se kuitenkin hävisi. ”Mutta silloinhan siellä täytyi olla ei-mitään”, sanotte entistä viekkaammin. Ei, siellä ei ollut ei-mitään, koska sekin on jonkun mielestä jotain; siksi siellä ei ollut edes sitä.

     Kun seuraavan kerran menette puutarhaanne, niin olkaa kiitollisia siitä, että teillä yhä on se. Jonain kauniina päivänä se ja kaikki sen ympärillä saattaa olla poissa. Sellainen jää harmittamaan pitkälle iltaan asti.

https://www.facebook.com/Kovasana-Kustannus-294977107986853/